Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

  Hoitovihko 

Tänne siis tallilaisten tuotokset, tarinat, runot ja kuvat!


Nimi

Kotisivut

Sähköposti

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on kolme plus neljä?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
                        Yksityinen  

Nimi: Sissel

09.11.2018 21:49
09.11.2018

Tallikäytävä oli viiden jälkeen iltapäivällä vielä hiljainen. Tai no, on se ollut jo ilmeisesti hyvän aikaa. Muutama utelias hevonen nosti päätään karsinan kaltereita vasten, nuuskutellen tulijaa ja marraskuisia tuoksuja. Kimo puoliveriruuna Ranu puolestaan jatkoi rauhallisesti heinänsä mutustelua. Tallikäytävällä suorastaan huusi hiljaisuus, ja suuntasin suorastaan hiipien satulahuonetta kohti. Tuntui väärältä tuoda yhtään ääntä jotenkin haikeamieliseen rakennukseen.

Pari kuukautta sitten Riina oli ottanut yhteyttä kaikkiin hoitajiin, pyydellen anteeksi ja ilmoittaen, että Vaunumäki sulkisi tilapäisesti ovensa, ja avasi tilannetta sen verran, ettei puhuisi mielellään henkilökohtaisista asioistaan. Meitä tietenkin huoletti ensisijaisesti hoidokkimme, mutta myös Riinan vointi, mutta vakuutellen nainen lupasi, että hevosten hoitoon hänellä oli apukäsiä ja muihin murheisiin löytyi kuulevia korvia. Itse vastasin lopulta hieman surumielisenä Rullaa ajatellen, että ymmärsin kyllä tilanteen, ja toivoin kaikkea hyvää niin Riinalle, että hevosille.

Ja sitten tuli marraskuu. Andreaksen kanssa sohvalla jotain surkeaa jenkkikomediaa katsoessa näytöllä välähti WhatsApp-ryhmän nimi, josta en myönnettävästi enää odottanut kuulevani.
"Hei kaikille. Oma elämä alkaa nyt olla raiteillaan, ja sen suurempia vaikeuksiani avaamatta, toivoisin, että ilmoittaisitte, mikäli hevosten hoitaminen vielä kiinnostaa."

Päivää muistellen kuuntelin hajamielisesti sadetta ulkona. Kattopeltiin ropiseva, ikkunoista kohiseva kuuro oli kastellut hiukseni inhottavasti nihkeäksi. Tallihuoneen sohva näytti orvolta; siinä ei ollut pitkään aikaan istunut kenenkään ratsastajan kankku. Kahvinkeitin ei ollut porissut selvästi hetkeen, ja kaapissa istuvat mukit olivat kuivia sekä kylmiä. Laukkuni kanssa suuntasin salailevassa hiljaisuudessa kaapilleni. Sisällä ylähyllyllä odotti ruskea ratsastuskypärä, pussillinen kostuneita omenaherkkuja, sekä ummehtuneelta tuoksuva, selvästi märkinä kaappiin heitetty hanskapari. Pitäisi viedä kotiin pesuun, ajattelin napatessani palloksi survotut hanskat ja nakaten ne laukkuun, jonka jätin kaapin pohjalle. Kenkieni kärkiä tuijotellen ajattelin, että seuraavalla kerralla täytyisi ostella turvakengät. Rulla kuulemma polkee varpaille. Siniset nahkaiset nilkkasaappaat eivät suojaisi vuonohevosen painolta.
Nariseva kaapinovi sulkeutui kuin yrittäen parhaansa olla pitämättä ääntä laisinkaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Palaten nyt kahvinkeittimen luo. Tallin puolelta kuului sade selkeämmin oven avautuessa, jota seurasi kopinaa. Joku toi hevosta talliin.
Kurkottelin kaapista suodatinpussin ja kahvinpuruja, joita lappasin mitallisen kuppia kohden. Moccamaster aloitti äänekkään porinan parin minuutin sisällä, ja vilkaisin pöydän alla sijaitsevaa patteria, kääntäen sitä parilla asteella isommalle koleassa alkutalven illassa.

Huppu tuntui kylmältä hiusten suojana. Seisoin tarhan numero viisi portilla ja vihelsin. Sormiin oli jo iskenyt armoton koleus, ja hypistelin riimunarua. Kauempana seisova hevoskaksikko alkoi suunnata reipasta käyntiä kohti porttia - kumpikin tahtoi marraskuun sateesta pois. Jopa äreä Assi, jota kylläkin suojasi vaaleanpunainen sadeloimi. Avasin portin hakasen ja livahdin sisään, sulkien sen vielä perässäni.
Rulla saapui ensimmäisenä; se hörisi kuin iloisesti yllättyen nuuskutellessaan takinhihoja, sitten suunnaten turpansa kohti taskuja. Myhäillen kiinnitin narun sen kosteaan nylonriimuun. Assi saapui vain hetkeä myöhemmin perässä, korvat luimussa, mutta selvästi odottaen, että olin sitä pelastamassa sateelta.
"Sori Assi. Haen sut kohta", kuiskasin tihkusateen yli, ja avaten jälleen portin ja vieden edelleen taskuja hamuavan Rullan toiselle puolelle, jätin rautiaan odottamaan närkästyneenä portille.
Polku tuntui liukkaalta saappaiden alla, liekö osittain jäinen. Pimeässä sitä ei kyllä nähnyt. Vuonohevonen käveli kuitenkin vieressäni kevyin, pitkin askelin varomatta.
Yritin katsella tarhoihin Riinaa varten, mutta ketään ei näkynyt. Vain porteilla odottelevia hevosia.
Missä oli Riina?
Saaraakaan ei näkynyt...
Parkkialueelle kaartoi kuitenkin autonvalot. Hiljainen hyrinä katosi yltyvän sateen alle, ja tihrustaen yritin nähdä, oliko auto Riinan. Ei ollut.
Viisikymppinen mies ja mitä ilmeisimmin tämän poika kapusivat ulos Jeepistä, ja olimme tallin ovilla suunnilleen samoihin aikoihin.
"Iltaa, kukahan hän mahtaa olla?" vanhempi miehistä hymyili, ojentaen taskuun tunkemansa käden. Tartuin siihen kohmeisine sormineni.
"Sissel. Cici tutuille. Riina laittoi, että Vaunumäen hoitajat voisivat palailla askareihin", korotin ääntäni sateen yli.
"Aa niin justiin. Riina ei taida olla täällä? Oon muuten Reijo, kengittäjä Vaunumäellä, mutta lupauduin auttelemaan iltatallissa. Tämä kloppi tässä on Eelis, mun poika", vanha mies vahvisti epäilykseni ja esitteli itsensä, tunkien sateessa kylmeneviä sormiaan taskuun.
Eelis näytti väsyneeltä, ja nyökkäsi vain tervehdykseksi. Nuori vilkuili hieman ympärilleen hieman vaivautuneesti.
"Mutta mennääs tyttö rakas sisälle, palellutaan kaikki. Sun sormet olikin jo ihan jäiset", Reijo hymyili ystävällisesti suuntaani, avaten tallin oven ja päästäen minut edellä sateessa silmät kirkkaina puhisseen Rullan kanssa sisään.
Mieskaksikko seurasi perässä.
"Kahviko täällä tuoksuu? Pitkään aikaan ei tätä tuoksua oo täällä tulvinut!" vanhempi miehistä tokaisi iloisesti, ja Eeliksen ilme kertoi, että hän tahtoisi olla missä tahansa muualla.
"Joo, laitoin kahvia. Ajattelin et jos joku muukin sattuis paikalle, kun nyt on eka ilta ovet avoinna ja kaikkee... ei oo tosin vielä muita näkynyt. Meinasin hakea ainakin Rullan ja Assin sisälle ja kattoa, otanko Karmankin, kun näytti jo portilla värjöttelevän. Niillä näyttää olevan ruokintaohjeet tuolla ylhäällä", tuumailin ja nakkasin kostuneen hupun hetkeksi pois hiusten päältä.
"Oi kuin kiva, eiks vaan Eelis? Aina vähemmän työtä meille", Reijo virnuili, ja suuntasi kohti satulahuonetta, mitä ilmeisimmin kahvin tuoksun houkuttelemana. Eelis jäi paikoilleen, tuijotellen alas varpaisiinsa ja hermostuneesti taskussa jotain näpräten.
"Ei Saaraa oo näkyny?" poika lopulta änkytti. Sehän puhuu, ajattelin itsekseni.
"Ei oo. Aattelin että toinen olisi edes ollut odottamassa tallillaisia, mutta ei näköjään."
"Okei. Hyvä. Tai siis, ei hyvä", Eelis mutisi ja korjasi pikaisesti itseään. Vaivaantuneesti hän katseli jälleen varpaitaan.
"Onks sulla hevosta?" kysyin nuorelta mieheltä, yrittäen rikkoa jäätä.
"Ei oo."
Menipä hyvin.
"Kuin vanha sä oot?" Eelis kysäisi äkkiseltään. Tuntui, kun hän vasta ensimmäistä kertaa katsoi muualle, kuin mustia kengänkärkiään.
"16 nyt. Sä?" vastasin, rehellisesti hieman yllättyneenä.
"21."
"Vau. Kivikautinen suorastaan", mutisin katsellessani pojan räpytellessä hämmästyksestä silmiään, ennen kuin tajusin, mitä tuli juuri sanottua.
"Joo, kaippa mä oon, ihan kivikautinen", hän kuitenkin tuumaili huvittuneesti, hymyn leikkiessä suupielissä. Virnistin hieman pahoittelevasti.
"Sori, ei ollut tarkoitus sanoa niin suoraan."
"Ei kuule haittaa. Sori ittelles kun en oo hirveen puhelias", mies naurahti lopulta, ja tuntui, että tallissakin vallinnut kylmä ilma lämpeni pari astetta.
"Niin sä haet Assin ja Karman? Iskä varmaan aloittaa tota rehujen laittoa kunhan kiskoo kupin kahvia, se on oottanut ku kuuta nousevaa, että täältä saisi Katriinaa. Murisi just ajaessa, että ikinä oo lämmintä kahvia kun tulee ja tekee iltatallin hyvää hyvyyttään."
"Ai, okei. Ja joo mä voin hakea ne, siellä taitaa olla enää sitten jäljellä Donna ja Make."
"No mä noudan ne", Eelis hymyili nyökkäillen, ja suuntasi kohti satulahuonetta hänkin, hakeakseen naruja. Itse etsin taskuja nyppineelle Rullalleni karsinan, taluttaen sen sinne ja hetkeksi vielä jättäen sadeloimen päälle. Vaihtaisin fleeceloimeen yöksi.

Assi veti minua kiireesti kohti tallia, ja hampaita kiristellen liukastelin loskaiseksi muuttuneella polulla. Karman olin saanut jo sisälle, mustalla tammalla oli silläkin ollut polttava tarve päästä sisälle iltaruoille ja lämpimään. Jossain kaikui selvästi Eeliksen nauru tämän talutellessa Makea kohti ovia.
"Älä hirnu siellä", mutisin ärtyneenä, ja kuin kohtalosta, Eeliksen naureskelu loppui pojan tömähtäessä komeasti loskaisella polulla persuuksilleen. Make jäi äimistelemään silmät pyöreinä nuorukaisen viereen. Hymisin tyytyväisenä Assin kanssa, joka oli sekin seisahtunut ärtyneenä pällistelemään nyt märkäperseistä Eelistä.
"Älkää pällistelkö", poika nurisi ja varovasti nousi takaisin jaloilleen. Myhäillen ja itsekseni hyristen taluttelin Assin ensimmäisenä tallin lämpöön, ohjaten sen heti vasemmalle karsinaansa.
Perässä seurasi ähisevä Eelis ja kirjava, pörheää talviturkkia kasvattava shetlanninponi.
Irrotin eestiläisen narun vielä toistaiseksi, napsutellen loimen hakaset auki ja vetäen kostuneen loimen pois. Myös värisevä rautias saisi fleecen päälleen.
Sadeloimen jätin avoimena karsinan oven kahvalle roikkumaan, ja Reijo näytti puuhailevan Donnalle ja Ranulle ruokia. Kaksikko kopistelikin jo kärsimättömästi iltaheiniään vaatien.

Karma vei ehdottomasti eniten aikaa taistella loimi päälle; tammalla tuntui olevan erityisen huono päivä, ja se pakeni useaan otteeseen alta. Tallissa oli kuitenkin mielestäni koleaa, joten loskassa rämpineet ratsut saisivat päälleen fleecet, tahtoivat tai eivät. Karmakin kuitenkin oli klipattu ilmeisesti kisoja ajatellen.
Mustan täysiverisen jälkeen siirryin henkisesti väsyneenä Assin luo, joka yllätyksekseni luimiskeli vain paikoillaan loimea asetellessani. Ilmeisesti märkä ja kylmä ei ollut eestiläisenkään mieleen, joten se näpötti kiltisti paikoillaan.
Viimeisenä vuorossa oli tietenkin Rulla, joka odotti malttamattomana kiilto silmissään heinäänsä. Sieppasinkin Reijon kyydistä jo tukon, ja puskin vielä hellästi vuonon päätä kauemmas sen hamutessa jo heiniä sylistäni vilahtaessani karsinan sisälle. Tungin heinätukon nopeasti verkon sisälle Rullaa viihdyttämään, ja silitin hellästi hallakon jo klipattua lapaa. Tamma oli kuitenkin liian heiniensä pauloissa kääntyäkseen kosketustani varten.
Loimitin tammuskan ilman sen suurempia ongelmia, ja taputtelin vielä vaaleaa kaulaa kiitokseksi Rullan hyvästä käytöksestä. Nyt hevonen kääntyi vilkaisemaan minua, puhahti kerran ojennetulle kädelleni, kunnes palasi takaisin verkolleen.
"Laitatko tän ämpärin sille?" Reijo ojensi violettia rehuämpäriä karsinan puolelle, ja asettaen sen nurkkaan, vuonis ilahtui suuresti uudesta ruoastaan. Poistuen karsinasta sieppasin verkon vielä mukaani, täytellen sitä Reijon syöttäessä Sikkeä. Verkon pullistellessa kiinnitin sen takaisin karsinaan, ja vielä pyöreää tammaa katsellen mietin, missähän tallin naiskaksikko oli.
Poistuen karsinasta palasin satulahuoneelle.

"Cici?" Andreaksen ääni huhuili jostain. Istuin sohvalla ajatuksissani kylmenevä kahvi hyppysissä.
"Satulahuoneessa", huudahdin vaimeasti takaisin, ja Eelis, joka oli puoliksi istuvassa asennossa vieressäni, nosti kulmiaan.
"Poikkis?" hän kuiskasi, ja ilmeeni muuttuessa varmasti jotenkin järkyttyneeksi, hän naurahti.
"Ei. Isoveli", kuiskin kiireesti takaisin, ja keskustelun keskeisen pojanklopin ilmestyessä ovesta satulahuoneen lämpöön, näin Andreaksen ilmeen kiristyvän hymyilevästä huolestuneen suojelevaksi.
"Moikka veli! Tässä on Eelis, naapurin kengittäjän poika. Mun uus ystävä", hypähdin ylipirteästi ylös ja painoitin sanaa ystävä, ja Eelis tyrskähti kahvikuppiinsa.
"Moikka. Andreas", tuumaili blondi veljeni, ja asteli peremmälle.
"Eelis vaan. Kiva sisko sulla", nuori tummatukkainen poika puolestaan virnuili.
"Joo. On. 16-vuotias, aika nuori ja tyhmä vielä", veljeni makusteli sanojaan, kädet taskuissa. Pääni sisällä jyskytti jo valmiiksi. Hemmetin ylisuojelevat isoveljet. Jos se tietäisi puoliakaan...
"No joo, silti kiva, oikeen asiallinen", tuumaili Eelis ja hymyili aidosti. Virnistin takaisin.
Ilman halki soi kuin tilauksesta omenaluurin sävelmä, ja kaivelin ruusukultaisen laitteen taskun pohjalta.
Andreas ehti juuri ja juuri näkemään "bae <3" -tekstin soittajana.
"Ai että oikeen bae?" veljen ääni tihkui kuivana.
"Joo, oikeen bae. Esittelen sut sille kun lupaat olla nylkemättä sitä silmilläs", uhmakkaasti tuijotin korkeuksiin veljeni puoliin, ja Eelis liukeni takavasemmalle huikaten heipat ovelta.
"En mä sitä nylje, kunhan katon että on kunnollinen", Andreas mutisi.
"Just niin, ja yksisarvisia on olemassa satukirjojen ulkopuolella", vastasin lyöden toistaiseksi luurin korvaan soittajalle kävellessäni kaapille.

// Tämmönen draama tähän heti alkuun.

Vastaus:

Ah, rakastan draamaa!

Mutta asiaan... Kivasti pohjustit tarinaa ja tallin tilannetta alussa. Tykkään edelleen hirmuisesti sun tyylistä kirjoittaa ja kuvailla. Tosi helppo samaistua tarinaan ja nähdä tapahtumat mielessä. Tykkään myös siitä miten loistavasti kuvailet Rullan luonnetta, se kun on just tommonen ahne höppänä.

Mukavasti oli myös vuoropuhelua, pisteet siitä, sekä siitä että tarinassa esiintyi myös näitä meidän vakkarihahmoja! Eelis on kyl ihan reppana sen Saaran perään. Mutta kiva juttu että tuutte hyvin toimeen, toivottavasti se nyt vaan ei ala kuvittelemaan mitään.  Loistava käänne myös tää sun veljen ilmestyminen! Sanoin sen jo aikaisemmin ja sanon uudelleen, just loving the drama!

- Riina

Innolla odottelen seuraavaa tarinaa.

Nimi: Ella

09.02.2018 08:17
Jatkoa

Tallipiha oli kotoisa ja pienehkö. Siksi kai pidinkin siitä niin paljon, sillä jännitin toistuvasti suurissa ja eleganteissa paikoissa. Onnekseni tämä ei ollut sellainen pramea kartanotalli, jonka kaikki ihmiset olisivat "hienostelijoita". Varmaan täälläkin olisi se muutaman koviksen jengi, mutta ei se minua haittaisi. Olin tottunut jo ylenpaltiseen narisemiseen ja selän takana puhumiseen, joten en liiemmin välittänyt. Mutta tietenkin se aina sisintä vähän kolhaisee,jos huomaa itsestään puhuttavan pahaa. Kävelin ajatuksissani eteenpäin, enkä edes meinannut huomata vastaan tulevaa naista, kunnes kuulin hänen äänensä.
-Hei! Olen Riina, tallin omistaja. Olet varmaankin Ella, Assin uusi hoitaja? Riinaksi esittäytynyt brunette hymyili iloisesti.
-Joo. Mistä löytäisin ponin ja sen tavarat? kysyin kohteliaalla äänensävyllä.
-Saat nyt etsiskellä itse, minulla on paljon asioita hoidettavana. Tallista löydät Iitun, hän kyllä auttaa sinua tarpeen vaatiessa, Riina hymyili jälleen, ja nyökkäsin.

Tulee nyt kolmes eri osas, eikai haittaa?

Vastaus:

Ei varsinaisesti haittaa, mutta jatkoa ajatellen suosittelen aina kirjoittamaan tarinan kokonaan loppuun ennen sen lähettämistä hoitovihkoon. Ihan vain siitä syystä että mun on se helpompi lukea ja kommentoida.

Jään kuitenkin innolla odottelemaan jatkoa!

- Riina

Nimi: Ella

08.02.2018 08:19
Täällä nyt sitten ollaan taas!

8.2.2018

Kävelin jännittyneenä kohti Vaunumäen Ponitallia, missä alkaisin hoitamaan ilmeisesti Assi nimistä tammaa. Äitini oli valinnut sen minulle keskustellessaan tallin omistajan kanssa, joten en tiennyt hevosesta sen enempää kuin nimen ja sukupuolen. Se minua eiten kauhistutti, sillä olisin mielelläni valinnut itse hoidokkini. Päässäni vilisi miljoonia kysymyksiä. Pärjäisinkö Assille? Entä jos pelkäisin sitä? Entä jos en vain osaisi ratsastaa tarpeeksi hyvin, ja minut passitettaisii ulos? En tiennyt yhteenkään kysymykseen vastausta, ja epäröin tilan portin kohdalla tallipihalle astumista. Ei, en voi enää paeta, ajattelin sinnikkäästi ja astuin portista sisään.

Jatkuu

Vastaus:

-->

Nimi: viivi

06.02.2018 08:06
Tallipäivä
(Runo)

Tallille mä kävelin.
Hain sen pienen kähvelin.
Tallille mä sisään vaan toin sen Leijan tral lail laa.
Tallissa mä tuunasin puhtaaks Leijan pudjedin.
Pesupaikalle nyt sen vein lunta pelännyt hän ei.
Kun nyt harjaa hakemaa minä jo tulla saan.
Harjan haku reissultain tulin satuloista vain.
Leija pesua jo odotti kun nut minua hoputti.
Pesin Leijan kura lumesta nyt kun sitä tuli taas.
Ootti hömppä minuaa että kuivaan hänet taas.
Täällä toisella tallillaa otin satulan pesustaa.
Pesuhuoneessa se odotti Leijaa se jo hoputti.
Otin satulan ja laiton vaan pienen Leijan selkään taas.
Leija odotti jo satulaan ja suitsiaan jo tral lal laa.
Hain jo suitset oottamaan Leijan päähän menoaa. Laitoin remmit kiinni vaan sitten panin suitset taas.
Laitoin taas remmit kiinni vaan sitten lähdin ratsastamaan.
Talutin Leijan kentälle valoiselle entälle.
Aurinko paistoi kovaa taas.
Nousin selkään Leijan pienen sen jo siellä käyntiin sille.
Leija lakkoi eteenpäin.
Sitten näin jo tytöt täin.
Iitun, Emman ja Nellin näin.
Siellä oli Allukin, Sissel ja niin Ellakin.
Näin niin kaikki kaveriit ja ravailin jaa laukkailin.
Puomeja mä kävelin niin ravasin taas sekä laukkasin.
Pujottelin tötsiä niitä pienii ötsiä.
Lähdin sieltä kentältä ja varusteet mä otin pois.
Leijan sit pihattoo vein sitten sinne kotiin tein ja syömään mä mein.

Vastaus:

Olipas hauska runo! Oikolukua taas painotan, muuten oikein mukava hoitomerkintä.

- Riina

Nimi: viivi

05.02.2018 09:42
Aamutalli

Lähdin tallille aamuhämärällä. Kun olin tallilla näin jo Nellin vilkuttavan minulle. "Hei Viivi" Nelli huusi. "Hei" huusin takaisin. Kävelin Nellin luo. Lähdimme yhdessä kulkemaan kohti tallirakennusta. "Moi" Iitu sanoi meille kun tulimme sisään talliin. Hain Leijan riimun ja narun. Sitten lähdin hakemaan Leijaa tarhasta. "Moikka tyttö" sanoin Lejalle joka tuli portin viereen katsomaan. Otin Leijan riimuun kiinni ja lähdin taluttamaan kohti tallia. Vein Leijan karsinaansa ja alon harjaamaan Leijaa. Kun olin harjannut Leijan, otin siltä kaviot. Harjasin Leijan hännän ja harjan. Vein Leijan viereeseen karsinan hetkeksi ja putsasin Leijan kupin sekä puhdistin Leijan karsinan. Laiton Leijan takaisin karsinaansa ja lähdin pesupaikalle puhdistamaan Leijan varusteita. Otin Leijan sutset ja laitoin sieneen saippuaa. Pesin suitset ja lähdin kotiin syömään päivällistä.

ps sori että tuli näin lyhyt kun kirjotin tän koulussa koneellä ja meijän piti lopetta jo. Ja muutenkin kirjotin tän nopeesti.

Vastaus:

Huh, olitpa reipas kun tulit tallille heti aamusta!

Upeaa huomata että selvästi luit mun vinkit ja otit niistä onkeesi. Tämä tarina oli jo paljon miellyttävämpää luettavaa kirjoitusasultaan, siitä se lähtee!

Tarinan lyhyys ei haittaa ollenkaan, yritän aina painottaa että tärkeintä on kirjoitella juuri sen verran kun itsestä hyvälle tuntuu/ehtii. Tää virtuaalitalleilu on vähän sellanen harrastus että jos ottaa liikaa paineita, innostus lopahtaa tosi lyhyeen.

Eli kirjoitat taas sitten kun on inspistä ja aikaa, hyvähyvä!

- Riina

Nimi: Iitu

03.02.2018 19:12
Puunaustuokio
Runo
Vapaamittainen
3.2.2018
2HM

Tallille mä lompsin plussa säällä.
Oli mulla ratsastusvarusteet päällä.
Keetan tarhasta pois hain ja loimen siltä pois sain.
Vein loimen kuivaushuoneeseen ja harjat hain mukaani.
Niillä Keetan kirjavaa karvaa suin.
Ja sitten sen häntää puin.
Tänään en vielä ratsastamaan mene.
Eka pitää Keetan kunnolla talliin tottua.
Ja vielä maneesiin ja kenttäänkin.
Onneksi se oli hyvätapainen ja osasi esteiden ja koulun salat.
Se säikkyi vielä paljon kaikkea tallilla uudella.
On poni siis vielä arka kaltoin kohtelusta.
Vaikka siitä onkin monta vuotta.
Muistaa Keeta-parka siitä vielä päivän jok'ikisen.
Onneksi tamma oli nyt mulla.
Oli sillä lämmin talli ja tarha jossa poni sai vapaasti juosta.
Keeta hörähteli lämpimästi, kun sille juttelin rauhallisesti.
Sen turpa oli pehmeä kuin samettinauha.
Pään mä tammalta harjasin pehmeällä harjalla ja korvat varovasti siistin.
Ketään muuta ei tallissa näkynyt.
Huhuilin vähän, mutta kukaan ei vastannut.
Annoin lopulta Keetalle herkun.
Kyllä tamma nyt oli harjattu hyvin.
Hyvästelin Keetan ja hyvää yötä kuiskasin korvaan samettiseen.
Lähdin kohti kotia hyvillä mielin.
Oli ilma hieman pakastunut, muttei se minua haitannut.
Oli meillä ollut kunnon puunaustuokio.
Ihana puunaustuokio ja Keetan karva kiilsi!

Vastaus:

Hui! Ihan huippua että kirjoitit runon!

Varsinkin allekirjoittanut jonka runosuoni ei syki eikä pompi mihinkään suuntaan - ikinä. - on hyvin vaikuttunut.  Mitäänhän näin ollen en runoista juuri ymmärrä, mutta kyllä tämä mulle ainakin iski! Todella koskettava kuvaus Keetasta ja sen menneisyydestä & nykyisyydestä. <3

- Riina


Nimi: Sissel
Kotisivut: http://https://imgur.com/gallery/puXoZ/

03.02.2018 16:44
Eli tuossa ylhäällä vielä linkki Rullan vesivärimaalaukseen, ettei katoa

Vastaus:

Tämä lisätty sun kaappiin! On kyllä ihan Rullan näkönen.  <3

- Riina

Nimi: Sissel

03.02.2018 15:29
3.2.2018

Andreas kurvasi hieman liian vauhdikkaasti jäiselle tallipihalle. Mulkaisin veljeäni ärtyneenä, huomattuani viereisessä tarhassa hieman jo ikääntyneen, ruunikon puoliverihevosen säpsähtävän auton äkillistä ilmaantumista.
"Andreas, onko pakko? Nää säikkyy", mutisin parikymppiselle pojanklopille. Sinisilmäinen veljeni kuitenkin vain kohautti olkiaan, käänsi etupeilin puoleensa ja pöyhytti kuritonta, blondattua kuontaloaan. Silmiäni pyöräytellen, irrotin turvavyöni, ja kumarruin kohti Mercedeksen nahkaista takapenkkiä. Napaten harmaan, kovasti rakastetun ja rispaantuneen reppuni, käännyin takaisin etupenkkiä kohti, uteliaasti suunnaten harhailevan katseeni edessä komeilevaan punaiseen navettatalliin. Iso se ei suinkaan ollut, mutta jotain lämmintä rakennuksesta huokui, vaikka pakkanen paukkui lähellä -20 astetta.
"Hmm. Hei Cici, mä voisin sittenkin jäädä katselemaan kans", Andreas tokaisi äkisti, herätellen minut jo fantasiastani, johon olin vaipunut. Haaveissani olin jo vanha tuttu tallilla, olin niittänyt mainetta kisakentillä, sekä viettänyt ikimuistoisia leirikesiä...
"Cici!" velipoika heilautti kättään malttamattomana silmieni edessä, ja räpytellen kevyen maskarakerroksen saaneita ripsiäni, tuijotin hölmistyneenä hänen puoleensa.
"Sinä? Tallilla?" katsoin miestä, ja melkein kaivoin korviani vaikkutukoksia etsiäkseni.
"Juu. Oon aina tykänny katos ratsastaa."
Jos olisin elokuvan kertojaääni, informoisin nyt yleisöä siitä, ettei veljeni ollut viettänyt sekunttiakaan satulassa.
"HYI ANDREAS!" kivahdin äkisti ymmärtäessäni isoveljeni innuendon, ja paukautin uudenkarhean mustan auton oven auki. Hiljaisen tallipihan lävitse raikasi lämmin, sydämellinen pojan nauru, kun Andreas ilkikurisesti hymyillen avasi nyt isämme auton oven hellävaroen.
"Mä en kestä! Kuin sä voit sanoa noin!" jatkoin marmatustani, ja saatuani varoittavan katseen pojan suunnilta, suljin mersun oven hellästi. Isä suuttuisi, mikäli autossa olisi edes pölyhiukkasen tekemä naarmu.
"No, sanotaan vaikka, että näin ihan söötin leidin just kävelevän tallin sisään, sillä välin kun sinä olit unelmissas", Andreas virnuili, ja suunnaten jo kohti punaista rakennusta, kaukolukitsi ovet. Ryntäsin perässä taistellen repun pastellipinkin untuvatakin selkämykseen.
"Kai sä tiedät, et nää tyttäret täällä on ehkä kuitenkin alle 18?" mutisin veljeni suuntaan. 182cm pituudestaan hän suuntasi katseensa hetkellisesti puoleeni, mutta jatkoi sitten innokasta kävelyään tallia päin, puskien harmaat vanttuut tummansinisen takin taskuihin.
Kylmä ilma puri jo pirulaisen tavoin nenänpäätä sekä korvanlehtiä, ja hypähtelin yrittäen pysyä mukana jättiläisveljeni perässä.
"Älä pelkää siskosein, tää oli samoissa ikäluokissa kuin meikäläinen. Ala tulla nyt sieltä senkin hobitti", Andreas vakuutteli minua, odotellen jo navetan ovi avoinna.

Pienen tallin sisällä lämpö otti minut vastaan suurella ilolla, ja helpotuksesta huokaisten laskin huppuni alas. Tänään ranskalaisella letillä kierretty pääni hohti melkeinpä valkoisena navetan valossa.
Karsinoista ei kurkistellut hirveän monta ratsun päätä, yhdestä karsinasta tosin kuului hiljaista hyräilyä, ja kimon puoliverisen pää nuokkui karsinan sivulautaa vasten. Tuttu makea tuoksu muistutti minua viimeisimmästä tallivierailustani, jolloin olin haikeasti joutunut sanomaan hyvästini edelliselle hoitoponilleni.
Andreas harppoi välinpitämättömänä, hieman pahoinvoivan näköisenä ohitse karsinarivistön, kenties etsien toimiston kaltaista. Pienen tallin satulahuone vaikutti loogisesti ainoalta mahdolliselta paikalta, ellei jonkinasteinen hoitajien lepotila sijainnut erillisessä punaisessa mökissä, joka oli siintänyt hieman etäämpänä navetasta.
"Heippa, voinks mä auttaa jotenkin?" veljeni pysähtyi kuin seinään juuri ennen satulahuoneen ovea, ja molemmat käännyimme katsomaan nuorta, parikymppistä brunettea, joka hymyili ystävällisesti suuntaamme.
"Joo itse asiassa. Mun systeri tässä oli tulossa tapaamaan Riinaa hoitohevoshommista", veljeni hymyili hieman liian tuttavallisesti takaisin, ja tunsin puistautusten juoksevan läpi hennon vartaloni.
"Aa, joo, mä muistankin Riinan puhuneen jostain sen kaltaisesta, meillä on aika iso kasa uusia kasvoja nyt. Riina on tuolla satulahuoneen puolella kahvittelemassa, varmaan sun kannattaa suunnata sinne. Mikäs sun nimi muuten on?" nuori nainen virnisti puoleeni, ja ujosti hymyillen ajattelin, että hänellä oli todella upeat, vihreänsävyiset silmät.
"Sissel mä oon, tai Cici", vastasin, ja ottaen askeleen eteenpäin, tarjosin kättäni. Brunette tarttuikin siihen ilman empimisiä, ja lämpimien kädenpuristusten aikana hän esittäytyi Saaraksi, Riinan serkkutytöksi.
"No, Cici, sun kannattaa varmaan mennä nyt moikkaamaan sitä Riinaa. Mä odottelen tässä Saaran luona, jos se vaan käy? En oo mitenkään ponimiehiä", veljeni katsahti nyt suuntaani. Hänen katseensa sanoi >painu nyt hemuliin siitä<, ja silmiäni pyöräyttäen, käännyin kohti satulahuonetta.
"Juu ei haittaa! Sä voisit varmaan auttaa mua näiden ämpärien kanssa?" Saara, joka myös mittaili hieman uteliaasti, myönnettäen, komeaa velipoikaani, ehdotti, ja tietenkin herrasmiesvaihteen päälle napsauttanut Andreas nyökkäili innokkaasti.
Kadotessani vielä huoneen sisälle kuulin bruneten naisen naurun, enkä voinut olla irvistämättä ajatukselle, että isoveli oli sanonut jonkin typerän vitsin.

Hypähtelin Riinan perässä kohti tarhaa numero 5, jossa unelmieni vuonohevonen tarhasi. Jännityksen velloessa vatsanpohjilla muistelin hetkeä juuri ennen Rullan tapaamista.
Olin nopeasti löytänytkin Riinan satulahuoneen pimeästä nurkasta kahvittelesta vanhemman, lähes 50 paikkeilla olevan miehen seurasta. Riina, joka oli hymyillyt lämpimästi, ja ohjeistanut minut nopeasti valitsemaan kaapin, pyysi vielä hetkistä sopiakseen uusia kengitysaikoja. Mahdollisimman hiljaisesti olin nakannut reppuni yhteen tyhjistä nimellisistä kaapeista, toiseksi viimeinen ikkunan vierestä vasemmalla, ja vaihtaessani vaaleanpunaisen toppatakkini roosansävyiseen tallitakkiin, olin hieman hajamielisesti kuunnellut kaksikon keskustelua. Riina oli sopinut muutaman hevosen kengityksen ensi viikolle, tänään ei kuulemma ollut ehditty kaikkia. Ilmeisesti vanha mies, nimeltään Reijo, lupasi ensi kerralla tuoda mukanaan Eeliksen, kenties apukätensä? Harhailevin ajatuksin olin taistellut mustat mokkamaiharit talvisaapasnilkkureihin, ja aika lailla suljettuani kaapin, käännyin lähtöä tekevän kaksikon puoleen. Kengittäjä nakkasi paksun mustan toppatakin ympärilleen, ja heilautti kättään puoleeni ennen katoamistaan tallikäytävälle.
Riina, joka oli alkanut kiskoa päälleen sinistä, Vaunumäen nimellä varustettua takkia päälleen, esitteli itsensä vielä lyhyesti, selittäen sitten tallista, sekä sen hevosista. Kuten olin jo puhelimessa keskustellessa ilmoittanut, kerroin kiinnostuksestani tallin nuorta vuonohevosta kohtaan, ja iloisesti nauraen ja norjalaissieluista vitsaillen, oli tallin omistaja vetänyt pipon pitkän tukkansa päälle, viittoen minua mukaansa.
Olimme sopineet, että varustaisin Rullaksi ristityn hallakkohevosen naisen treeniä varten. Riinaa oli huolettanut, että intoni projektia kohtaan lopahtaisi kuullessani sen olevan vielä hieman keskeneräinen ratsuna, mutta helpotuksekseen olin vain innoissani päästessäni vihdoin takaisin talleille. Kerroin toki, että olin mitä innostunein lähtemään mahdollisille kisaretkille hoitajana, sekä mikäli vain mahdollista, myös itse satulaan. Riinaa tämä ei ollut haitannut laisinkaan, ja konkari esteratsastaja tarjosi jopa valmennustunteja, mikäli niitä mielin. Onnesta soikeana, olin heti tarttunut tarjoukseen. Oma 16-vuotias ratsuponini alkoi jo saapua kisauransa päähän, ja siksi olin intopiukenana uudesta, mahdollisesta kisahevosesta.
Palauttaen minut tähän hetkeen, Riina vihelsi äänekkäästi tarhan portilla. Kauempana nuokkuvista kahdesta möhkäleestä toinen, violetilla toppaloimella varustettu punkkari lähti vauhdikkaasti käynnissä lähestymään. Rautias hevonen kuitenkin käänsi persposkiaan vain suuntaamme, ja huokaisten tallin omistaja pudisteli päätään.
"Rulla, tämä sinun hoidokkisi, tarhaa Assin kanssa. Assi on aavistuksen mököttävä tapaus, joten älä pistä pahaksesi. Assista puheenollen, senkin uuden hoitajan pitäisi ilmaantua pikimmiten..." Riina selitti, ja nyökkäillen nousin varpailleni. Puristaen violettia riimunarua käsissäni, odotin perhosten kanssa Rullaa.
Lopulta suuri vuonohevonen puhaltesi portin pielessä, ja ojensin käteni jännittäen tamman puoleen. Nappisilmäinen hallakko tapitti minua vähintään yhtä innokkaana takaisin, ja nuuhkikin kämmeneni hajuja antaumuksella.
"Sä voit ottaa sen kyllä kiinni, mä avaan portin", nuoren naisen ääni ohjeisti, ja vastaten täysin hurmiossa, nappasin kiinni Rullan riimusta, naksauttaen narun siihen lähes yhtä nopeasti kiinni. Ponikokoinen hevonen ei laittanut tätä ollenkaan pahakseen, ja Riinan avattua tarhan portin, maiskautinkin äänekkäästi. Tamma marssikin reippaalla askeleella ulos, siirtyen melkein välittömästi hapuilemaan taskujani. Rulla taisi tietää tasan tarkkaan, mistä niitä herkkuja tulee...
"Okei, eli jos sä harjaat sitä vähän, ja varustat, mä otan sulta sen sitten tonne treeniin? Väri on violetti, laita ratsastusloimi. Käyn hakemassa tuon yhden tuittupään tuolta tarhan nurkasta."
"Joo, toki. Mä en vaan pysty jäämään kovin pitkäksi aikaa, Andreas on mun kyyti. Sillä oli jotain menoja illasta", selitin hieman anteeksi pyydellen, mutta Riina vain naurahti, heilauttaen kättään ilmassa.
"Ei kuule haittaa, kunhan tutustelet nyt alussa Rullan kanssa. Mä ehdin loistavasti tänään laittaa sen ratsastuksen jälkeen, mulla on apukäsinä Saara sekä yks hoitajista, Nelli. Tapaatte varmaan taukohuoneessa muutaman kerran!" nainen nauroi, ja pujahtaen tarhan puolelle, käännyin itsekin takaisin polulle, pyytäen hieman kummastelevaa Rullaa perääni.

Tarmokkaasti kuurasin ponin klippaamattomia jalkoja. Hieman huvittuneena olin riisunut sen loimen, ja jotenkin normaalisti paksun talvikarvan kasvattava, nyt osittain klipattu Rulla oli koominen ilmestys. Se olisi oikea karvamöhkäle, mikäli karvaa kasvaisi ilman ajelua, siitä olin varma.
Nakaten valkean pyyhkeen tamman omaan harjapakkiin, pyyhkäisin hieman nihkeätä otsaani. Jostain kaukaa kuului veljeni ääni, sekä Saaran jatkuva kikattelu.
"Miks miehet on ku koiria naisten kanssa?" kysäisin hallakolta, joka kumarteli päätään suuntaani, seuraten toimiani. Olin sitonut sen kiinni ihan turvallisuussyistä karsinassaan, mutta en usko, että hevonen olisi lähtemässä minnekään edes irti ollessaan. Peppuani puistellen nousin slaavikyykystä, ja taputin Rullapulleron kaulaa. Aavistuksen heinäpöhöinen vatsa värähti tamman hörähtäessä tyytyväisenä kosketuksesta.
Nostaen violetin harjapakin karsinan ulkopuolelle, sieppasin nahkaisen ruskean satulan sekä tumman liilan ratsastusloimen, viritellen sen paikoilleen. Uuden, selvästi hyvin hoidetun satulan sain sään päälle ilman korokkeitakin, ja kiristelin satulaa pari reikää löysemmälle. Riina voisi kiristellä sen loppuun satulaan noustessaan ja asettaessaan jalustimen pituuksia. Rulla, joka edelleen toivo silmissään tuijotteli taskujani, vilkaisi suuntaani.
"Ei enää, senkin herkkuperse. Sait jo kolme pastillia", leikitellen tökkäsin hallakon kylkeä hellästi, ja henkäisikin syvään, ihan kuin pettyneenä.
Kurotin karsinan oven ulkopuolelle, ja sieppasin vähintään yhtä uudet ruskeat suitset koukusta. Olin aina tykännyt hakea kaikki valmiiksi karsinalle, mikäli siihen vain pystyisin, sillä näin hoitaminen ja varustaminen sujuisi mutkattomammin.
Kääntyen Rullan nuokkuvan pään puoleen, päästin sen riimun putoamaan kaulalle. Vetäen suitsien hihnat paikoilleen, ja tarjoten kuolaimet hallakon suuhun - jotka se onneksi otti ihan mielissään - avasin riimun korvaremmin, päästäen sen putoamaan kaulalta alas käsiini. Tamma pysyi odotusteni mukaisesti paikallaan hievahtamatta. Värkäten riimun takaisin käyttövalmiuteen, kuulin uteliasta hengitystä käytävän suunnalta.
"Hei", hento ääni lopulta kajautti, ja käännyin tulijan puoleen. Nutturapäinen teini mittaili minua päästä varpaisiin. Ruudulliset mintunvihreät ratsastushousut, kirkuvan keltaiset kumisaappaat ja niiden sisältä kurkistelevat mustat villasukat. Päällään hänellä oli tummanvihreä tuulta pitävä takki. Hieman pakkasen punertama nenä niiskautti kerran tai kaksi.
"Mä oon Nelli, Ranun hoitaja. Riina pyysi mua sanomaan, että Rulla tarvii jännesuojat ja putsit!" tyttö esitteli itsensä virnistellen. Jotenkin ymmärsin, miksi hän piti kirkkaista väreistä, Nelli nimittäin vaikutti pirteältä, raikkaalta persoonalta.
"Aa, okei, kiitos. Mä oon Sissel, tai Cici, kummin vaan", hymyilin takaisin. Ponityttö ojensikin kädessään odottelevat tarvikkeet, ja kiitin häntä uudelleen. Olin salaisesti aavistuksen iloinen, ettei minun tarvinnut lähteä etsimään niitä satulahuoneen syövereistä.
"Ootsä hoitanut aiemmin jossain? Näytät tutulta", Nelli pulputti, eikä näyttänyt poistumisen merkkejä. Kumartuen Rullan jalkoihin, aloin kiinnittelemään suojat paikoilleen.
"Oon, mutta mulla on myös oma kisaponi. Ehkä ollaan törmätty kisoissa?" vastasin, ja livahdin hallakon edestä toiselle puolelle.
"Aa no siksi tietenkin! Mun isosisko kisaa paljon sen ponilla. Miks sä tosin hoidat jos sulla on omakin ratsu?" teinityttö jatkoi hymyilyään, ja täytyy sanoa, että se oli tarttuvaa.
"Mun poni alkaa olla jo kisauran lopussa, mut mä en halua vielä uutta itelleni. Siksi kokeilen hoitaa, ja Rulla vaikutti sopivalta, kun tutustuin Vaunumäkeen. Sitä paitsi, halusin takas ihan tallimeininkiin, mun Krilli kun asuu meillä kotona. Muutettiin vasta tänne, iskä löysi kivan talon mulle, Andreakselle ja itselleen", kerroin, ja kiinnittäessäni viimeisetkin tarrat paikoilleen, kumartuen kaulan alta palasin Nellin kanssa kasvotusten keskusteluun.
"Ai, missä sun äiti on?" tyttö kysyi, selvästi hieman uteliaana. Olin hieman pelännyt, että nutturapää kysyisi äidistäni.
"Mun vanhemmat erosi aika vasta, äiti muutti takas Norjaan."
"Ai. Okei."
Hiljaisuus täytti välimme hetkellisesti, mutta hymyillen Nelli naurahti äkkiä.
"Sulla on poni nimeltä Krilli."
Virnistäen nyökkäilin.
"Joo, ja mulla on myös chihuahua nimeltä Rambo", vinkkasin, ja poniratsastaja nauroikin palkitsevasti.
"Eikä!"
"Joo joo! Mä voin näyttää kuvankin!" innostuneena selittäen, kaivoin omenalogoisen taskustani ja avaten lukituksen, selasin läpi kuvavirtaa. Avaten yhden kuvan pitkäkarvaisesta, kermanvärisestä chihustani, ojensin ruusukultaisen kutosen Nellin käsiin.
"Voi kun se on söpö!" hän henkäisi, edelleen hymy kasvoillaan. Otin puhelimeni takaisin, ja palaten kuviin, etsin Krilliä.
"Joo, ja se on hirveen ihana. Ei ollenkaan semmoinen arka räksyttäjä, okei, se kyllä piipittää, mut ei se oo ollenkaan semmonen luuseri", tarjosin nyt vuorostaan kuvaa ponistani Nellin näppeihin, ja ihastellen tyttö kehui vanhaa ponitammaani.
"Moikka, mitäs täällä juorutaan?" Saaran kimeä ääni kiusoitteli meitä. Nostimme katseemme hänen ja isoveljeni puoleen, ja ilokseni myös Riina oli heidän mukanaan.
"Onks Rulla valmiina?" tallin omistaja kysyikin. Vastattuani myöntävästi väistinkin karsinan ovelta, päästäen naisen tutkimaan työni jälkeä, ja tyytyväisesti myhäillen, kypäräpäinen nainen otti ohjat kätösiinsä.
"Hyvältä näyttää! Eiköhän tää pesti ole sun", Riina vinkkasi, taluttaen nyt piristyneen vuonotamman ulos käytävälle.
"Mites Ranu, joko se on tarhattu?" Saara tiedusteli nyt Nelliltä, joka nyökkäili vahvasti. Andreas, joka katseli Saaran puoleen silmät tuikkien, kääntyi puoleeni hieman vastahakoisena.
"Sori Cici, mut kello alkaa olla paljon. Meidän täytyy lähtee jos haluat käydä kaupasta jotain kivaa sulle ja niille sun kavereille. Eiks niiden pitäny tulla parin tunnin päästä?" veljeni kertoi, ja todellakin, puhelimen lukitusnäytön kello kulutti päivää tiuhasti.
"Joo, mä käyn äkkiä hakemassa vaan kamat! Me voidaan varmaan hakea Cittarista ne snäksit? Amanda tykkää juustosipseistä, mut Oliverille kelpaa vaan Ranc-" aloitin kiivaan selittämisen, mutta yhtäkkiä veljeni kiristyvä ilme pysäytti puheeni.
"Oliver? Sulle tulee kundi yöksi kun kukaan ei oo kotona? Tietääks faija?" Andreas alkoi tinttaamaan, ja hieman epämukavasti liikehtien Nelli ja Saara perääntyivät.
"Oliver on ihan siisti, okei? Sillä on tyttöystävä koululta, ei se mitään yritä", heilautin kättäni ilmassa, mutta veljeni siniset silmät alkoivat synketä kuin meri ennen myrskyä.
"Me puhutaan tästä kotona, hae ne tavaras. Mä oon autolla."
Huokaisten seurasin parikymppisen miehen selkää katseellani tämän marssiessa selvästi tyytymättömänä kohti navetan ovia, ja alakuloisesti, laahustin satulahuoneen puolelle. Andreas ylireagoi useasti poikakavereideni suhteen, eikä tämäkään ollut mikään poikkeus.
Kaapista kenkäni etsien, vaihdoin ne nopeasti pois, ja asettelin tuomani kypärän ylähyllylle. Annoin ruskeiden tallinilkkureiden pudota kaapin pohjalle, ja ripeästi takkini vaihtaen, nappasin repun olkaimesta kiinni.
"Uh, hei Sissel?" Nellin ääni huhuili hieman varovalla sävyllä satulahuoneen ovelta. Sulkien kaapin, käännyin minun kanssani samoilla pituusasteilla olevan tytön puoleen.
"Jep?" hymyilin vakuuttelevasti, tosin minusta tuntui, että Nelli näkikin suoraan sen lävitse.
"Ajattele sitä, kuinka kivaa susta oli tavata Rulla, okei? Sun veli on se kakkaemoji, mut Rulla piristää aina!" teini virnuili, enkä voinut olla hymyilemättä nyt aidosti.
"Joo, kyllä tää tästä. Isä ei pistänyt pahakseen Olia viime kerrallakaan, enkä usko et sitä kiinnostaa nytkään, Andreaksella on vaan tikku liian syvällä. Mut mä lähden ennen kuin se jättää mut, kiitos avusta tänään!" naureskelin, ja skippaillen jälleen kevyemmillä askelilla, jätin tallin lämmön taakseni, palaten meitä kiusaavan pakkasen puoleen.

// Tässä olis kauhea romaani luettavaksi

Vastaus:

Haha no oli kyllä melkoinen urakka tämän lukeminen kieltämättä, mutta sen arvoinen!

Super hauska, mieleenpainuva ja helposti samaistuttava tarina, lisää näitä kiitoos.  Hehhe, mitenkä sillä Saaralla on nyt noin kovin vientiä? XD Mahtaa meinaa tuo Reijon poika Eelis olla kanssa vähän siihen päin, ettei vaan tulis mitään kolmiodraamaa.

Kirjoitusasusta ei oikeastaan muuta huomautettavaa, kuin että toivoisin vielä hieman enemmän kappalejakoja. Elikkä vaikka nyttenkin kappalejaot hienosti löytyi, voisit vielä vähän lisää pätkiä noita toooosi pitkiä pätkiä. Ihan vaan luettavuuden kannalta, nyt meinaa välillä mennä vähän silmät ristiin ja ajatus hukkaan kun on niin pitkä pätkä putkeen.

Mutta hienosti hoidit hommasi ja näytät tulevan jo hyvin kaikkien ainakin toistaiseksi tapaamiesi kanssa toimeen.  Olet ehdottomasti ansainnut Rullan hoitajan pestin!

- Riina

Nimi: Emma

02.02.2018 07:00
Emma & Make #2 torstai 1.2.2018

Taivaalta leijaili hiljalleen lumihiutaleita, kun mä kuljetin kottareita varastolta tallia kohti. Kello oli noin neljä iltapäivällä, ja mä olin päässyt reilu tunti sitten koulusta. Siitä lähtien kun olin aloittanut Vaunumäessä Maken hoitajana, olin lähes päivittäin käynyt moikkaamassa ruunaa ennen kotiin menoa. Niin tein tänäänkin, ja tarkoituksenani oli hoitaa shetlanninponi perusteellisesti. Loppuviikosta kiipeäisin luultavasti ponin selkään ekaa kertaa, sillä vaikka nautinkin pelkästä tallilla hengailusta ja Maken hoitamisesta, oli mulla jo pieni hinku päästä satulaan.
Laskin kottarit Maken karsinan edustalle ja otin talikon käsiini. Shettis oli niin paljon päivittäin ulkona, ettei karsinassa juurikaan putsattavaa ollut. Niimpä karsina oli alle kymmenessä minuutissa jo siisti, ja lähdin tyhjentämään kottareita lantalalle. Rullaa ei näkynyt tarhassa eikä se ollut tallissakaan, joten luultavasti Riina oli lähtenyt liikuttamaan tammaa maastoon.

Kun olin palauttanut kottarit ja talikon omalle paikalleen, lähdin hakemaan Makea tarhasta. Poni seurasi tuloani korvat hörössä Ranu vierellään. Olin viime päivinä tutustunut myös muihin Vaunumäen tallilaisiin; ensin Nelliin, joka hoiti Ranua. Nyt tallille oli muuttanut myös kaksi yksäriä, Iitu ja Keeta sekä Viivi ja Leija. Kaikki olivat vaikuttaneet tosi mukavilta, etenkin kun olimme kaikki suunnilleen samaa ikäluokkaa.
Saavuin tarhan portille, ja pujahdin aidan ali toiselle puolelle. Vihelsin lyhyesti, jolloin kaksikko lähti kiinnostuneena kulkeutumaan mua kohti. Make joutui ottamaan muutamia raviaskeleita ison kaverinsa rinnalla, jotta pysyi samassa tahdissa. Hymyillen odotin kaviokkaiden pysähtyvän lähelleni, ja käännyin sitten mustankirjavan ponin puoleen;
"Hei Make, lähetsä talliin hoidettavaks?"
Taputin shetlanninponin paksukarvaista kaulaa, ja kiinnitin vaaleansinisen riimunarun päitsiin. Maiskautin kevyesti, jolloin Make lähti töpöttävin askelin seuraamaan mua portille - samoin teki Ranu, vähän isommilla askeleilla tosin. Onneksi muutamalla maiskautuksella kimo hevonen suostui jäämään etäämälle, ja sain talutettua hoitsuni ongelmitta tarhan toiselle puolelle.

Tallissa pistin Maken omaan karsinaansa ja kävin hakemassa varustehuoneesta vaaleanpunaisen harjalaukun - sopivan urhollinen väri pystyharjaiselle hoitsulleni..
Edellisten kertojen perusteella Make oli osoittautunut sen verran kiltiksi, että päätin jättää sen irti. Etsin pöly- ja piikkisuan käsiini ja lähdin harjaamaan paksua karvaa läpi. Maken ohjeissa sanottiin, ettei ruunalle tullut loimea - ihan sama satoiko taivaalta pikku-ukkoja vai lunta. Nyt pääsin vielä melko helpolla kun maa oli lumessa, mutta saatoin vain odottaa kevään kurakelejä.. Shetlanninponi möllötti kiltisti paikoillaan ja välillä kääntyi pöykkimään mua turvallaan käsivarteen. Pian tallin ovi kuitenkin aukesi ja Make hörähteli tulijoille isoon ääneen.
"Moi Emma!" Iitu hymyili taluttaessaan kaunista tammaansa sisälle talliin.
"Moi", tervehdin takaisin ja siirryin selvittelemään kirjavan otuksen häntää.
"Mitä meinasit tänään tehä Maken kanssa?" tyttö kysti vietyään Keetan karsinaan.
"Aattelin vaan hoitaa, ja sit ehkä vähän aikaa talutella kentällä. Viikonloppuna varmaan kiipeen ekaan kerran selkään", hymyilin jo pelkästä ajatuksesta.
"Vähänkö kiva!"
"Jep."

Saatuani Maken puhtaaksi, kiinnitin päitsiin narun ja avasin karsinan oven isommalle. Poni lähti kiltisti kaviot kopisten seuraamaan mua kohti ulko-ovea. Ulkona lumisade oli loppunut, ja aurinko paistoi kevyesti taivaalta. Oli oikeastaan tosi kaunista, ja jo vähän kevään tuntua. Suuntasin Make vierelläni kenttää kohti, jossa en ollut aiemmin käynytkään. Make käveli korvat hörössä vierelläni reippain askelin. Päätin kokeilla pysähdyksiä, jotka eivät muutamalla ensimmäisellä yrittämällä tahtoneet onnistua - vaikka minä seisahduin, Make koetti jatkaa matkaa. Tehtävää toistaessani alkoi shettis kuitenkin kuunnella paremmin, ja pysähtyi viereeni kiltisti.
Jossain vaiheessa Make katsoi korvat hörössä kauemmas ja hörähteli söpösti, kunnes näimmekin Riinan ja Rullan kävelevän maastosta tallipihalle. Nainen ratsasti vuonohevosen lähemmäs kenttää, ja pysäytti tamman siihen.
"Moi! Onko Make käyttäytynyt kiltisti?" Riina hymähti taputtaen ratsuaan kaulalle.
"Ainahan se", hihkaisin takaisin rapsuttaen ponia harjan alta.
"Ootas kun pääset sen selkään, sit sun mielipide voi muuttua", Riina naurahti ja ilmoitti lähtevänsä Rullan kanssa tallin puolelle.
"Juu."
Otin vielä muutamia ravipätkiä shetlanninponin vierellä hölkäten, vaikka silloin Make yrittikin muutamia kertoja hidastaa käyntiin omia aikojaan. Saisipa nähdä kärsisimmekö samasta ongelmasta ekalla ratsastuksella..

Vein Maken takaisin tarhaan Ranun seuraksi ja kävelin kotoisan ponitallin sisälle. Kuulin varustehuoneesta iloista juttelua, ja suunnistin sitä kohti.
"Moi!" huikkasin nähdessäni myös Viivin ja Nellin sohvalla istumassa. Olin varmaan ollut niin tohkeissani Maken kanssa kentällä, etten edes huomannut tyttöjen tuloa.
"Moi, miten Maken kanssa meni?" Nelli kysyi mun änkäytyessä istumaan tyhjälle paikalle.
"Ihan kivasti, tosin välillä se oli vähän itsepäinen."
Juttelimme vielä hetken aikaa niitä näitä, kunnes mun äiti ilmoitti tulleensa hakemaan mut. Niimpä sanoit heipat muille ja kiirehdin tallin parkkipaikalle, missä auto jo odottikin mua. Loin vielä viimeisen vilkauksen tarhassa seisovaan poniin ennen isommalle tielle siirtymistä - toivottavasti eka ratsastuksemme menisi hyvin!

Vastaus:

Kiva kun siivosit Maken karsinan! Tallihommista saa aina lisäpisteitä kun allekirjoittanutta välillä "vähän" laiskottaa niitä itse tehdä... ;D

On mukava kuulla että tuutte Maken kanssa hyvin toimeen pienistä itsepäisyyden puuskista huolimatta.  Tuli muuten mieleen että ongelmana ratsastaessa tuskin tulee olemaan se etteikö Make liikkuisi, se voi olla että siitä löytyy yllättävän paljonkin vauhtia sitten kun kiipeät satulaan.  Varmaan kannattaa sitten ekalla kerralla nykäistä mua tai Saaraa hihasta josko jompikumpi tulis vähän katsomaan että varmasti pärjäätte.

Tarinasta ei sen kummempaa kommentoitavaa, kirjoitusasu on kohdillaan ja kuvailut ja vuoropuhelut löytyy. Hyvä hyvä! En malta odottaa taas seuraavaa stooria sun ja Maken seikkailuista.

- Riina

Nimi: viivi

31.01.2018 16:53
2 hoitomerkintä

lähdin kulkemaan kohti tallia. Kello oli 3. Kun saavuin tallille näin että Nellikin oli tullut vielä tallille.
Moi Nelli! huusin.
Moikka, Nelli huusi takaisin. Menimme talliin ja näimme siellä Iitun ja Emman. Koko poppoo kasassa, sanoin. Niin on, Iitu hihkaisi.

Samassa Riina tuli paikalle. Jos teillä ei ole mitään tekemistä niin menkää vaikka juoksuttamaan jotain hevosta, Riina huikkasi kun kulki meidän ohi. Joo, hihkaisimme yhteen ääneen.
Haimme Ranun tarhasta ja talutimme sen maneesiin. Ottiko joku juoksutusliinan? kysyin muilta. Ei kai, Emma sanoi. käytkö sä hakee sen Emma? Iitu kysyi.
Ok, Emma sanoi. Kun Emma oli kävelemässä hakemaan juoksutusliinaa, hän kompastui kakkasaaviin joka oli sattumalta täynnä kakkaa. Me kaikki nauroimme täyttä kurkkua, jopa itse Emma. Emma kävi vaihtamassa vaatteensa ja hakemassa juoksutusliinan. Kun Emma tuli takaisin hän Kompastui taas kakkasaaviin joka ei onneksemme ollut tälläkertaa täynnä sillä emme olleet ehtineet kerätä kakkoja takaisin saaviin. Jälleen nauru kaikui koko maneesissa. Mutta ranu pelästyi sitä ja riuhtaisi riimun irti Nellin otteesta. Onneksi Emma oli laittanut maneesin oven kiinni eikä meidän pitänyt muuta kuin paimentaa Ranu käsiimme. Kun olimme saaneet Ranun kiinni päätimme että menemme talliin harjaamaan Ranun. Kun olimme tallissa harjaamassa Ranua sanoin muille tytöille, jätetään Ranu tänäiseltä rauhaan ja putsataan varusteita. Joo, kaikki sanoivat.
Nelli vei Ranun tarhaan ja me muut alomme pestä hevosten satuloita.

Kun olimme pesseet varusteet lähdimme kaikki koteihimme.

sori kun tuli näin lyhyt tarina kun kirjotin jo tänään yhen tarinan.

Vastaus:

Tarinan lyhyys ei haitannut ollenkaan! Hauska tarina.  Voi tuota Emmaa, mitenkä se nyt noin siihen kakkasaaviin kompuroi.  Tuli muuteen tuosta vielä mieleen, että meillähän ei tosiaan Vaunumäessä ole maneesia, pelkkä valaistu kenttä.  Käy vielä lukaisemassa "toimisto"-sivulta tallin ja talliympäristön esittely niin on sitten helpompi kirjoitella.

Kirjoitusasusta samat kommentit kuin äskeiseen tarinaan.

Olisi myös kiva kuulla seuraavassa tarinassa sun ja pääasiassa Leijan puuhailuista.  Nyttenhän tässä tarinassa et tainnut mainita Leijaa kertaakaan, vaikka sehän on kuitenkin sun oma hevosesi. Ja tottakai saa meidänkin hevosten kanssa puuhailla aina luvan kanssa, mutta olisi vain hauska lukea sun ja Leijan seikkailuista.

- Riina

Nimi: viivi

31.01.2018 10:01
1 hoitomerkintä
Ensimmäinen tallipäivä

Lähdin kohti tallia tasan klo 8.00. Tulin traikulla koska olin hakenut juuri Leijan sen vanhalta tallipaikalta. Ensimmäinen tallipäivä! mumisin itsekseni.
Kun olin perillä tallilla, näin tutun näköisen hahmon.
Iitu! huudahdin ja juoksin Iitun luo.
Viivi? Iitu sanoi hieman epäuskoisena.
Halasin Iitua.
Miten sinä tänne tupsahdit? Iitu ihmetteli.
Toin Leijan tänne tallille, sanoin.
Aijaa, kiva Iitu sanoi.

Samassa Riina tuli puhumaan minulle.
Olen Riina, Riina esittäytyi.
Minä olen Viivi, sanoin.
Tämä on Akileija eli Leija, sanoin.
Selvä, Riina sanoi hämillään katsoessaan hevosta.
Mietimme hetken.
Sitten Riina sanoi, voit viedä Leijan jo pihattoon tutustumaan Iitun hevoseen Keetaan, näytän missä on Leijan pihatto, Riina sanoi.

Näin kivan näköisen tytön.
Olen Nelli, Nelli sanoi.
Olen Viivi, sanoin ja vein Leijan Riinan näyttämään pihattoon jossa oli joku muu hevonenkin.
Tässä on Akileija, sanoin ja silitin Leijaa joka oli jäänyt portin viereen.
Nellikin silitti Leijaa ja kysyi mikä sen lempinimi on.
Akileijaa sanotaan Leijaksi, sanoin.
Leija on oikein kaunis hevonen, Nelli sanoi.
Niin.

Sitten Riina ohjasi minut sisälle talliin.
Alan purkaa Leijan tavaroita Riinan näyttämään paikkaan.

Kun olin purkanut tavarat menin sohvalle istumaan. Sitten ovesta tuli uupunut tyttö joka istahti sohvalle viereeni.
Sitten hänen ilmeensä muuttui aivan toisen näköiseksi.
Oletko sinä se Viivi? Uusi tyttö.
Joo, sanoin.
Olen Emma, Emma sanoi.
Ok.
Katson kelloa, sehän on jo klo 10.20.
Näen Iitun hakevan Keetan riimua.
Voisinkin hakea Leijan Tarhasta, sanon Emmalle.
Emma nyökkää ja jää odottelemaan satulahoneeseen.

Hain Leijan riimun ja lädin kohti tarhaa. Haen Leijan sisään ja laitan sen Boksiin.

Aloin harjaamaan Lejaa sen vanhoilla harjoilla jotka olin ottanut varmuudeksi mukaan.
Samassa Emma tuli ulos satulahuoneesta.
Emmakin alkoi harjaamaan hoidokkiaan. Onko Leija sun oma vai vaan hoitsu? Emma kysy.
Se on mun oma, vastasin. Ok, Emma sanoi.

Kun olimme harjanneet hevoset Iitu tuli satulahuoneesta.
Moi Iitu, Emma sanoi.
Moi,Iitu vastasi.

Iitu alkoi hoitamaan Keetaa,
ja minä lakaisin tallin.

Sitten Nelli tuli paikalle ja vei Ranun boksiinsa.

Hoisimme vielä hevoset ja veimme niille kaurat.
Sitten veimme ne pihattoon.

Oli hauska eka päivä, totesin kun kävelin kotiin päin.

Ps minä ja Iitu hoidetaan molemmat myös yhellä toisella tallilla.
Ja sori jos on vähä kirjotus virheit ku oon alle 12 v.

Vastaus:

Olipa kiva ensitarina Viivi!

Kirjoitusvirheitä toki löytyy, mutta sanoisin että pienellä harjoittelulla sussa on kyllä ainesta hyväksi kirjoittajaksi.

Muutaman vinkin voisin antaa. Elikkä ainakin vuoropuhelut olisi hyvä laittaa lainausmerkkien väliin ja jokainen eri puheenvuoro omalle rivilleen. Esimerkiksi näin:

"Moi Iitu", Emma sanoi.
"Moi", Iitu vastasi.

jne jne. Näin tekstistä tulisi jo paljon selkeämpää.

Sisällöllisesti tarinassa ei ollut mitään vikaa, vielä voisit kuitenkin miettiä kuvailua. Eli yritä mahdollisimman paljon kuvailla mitä ympärillä tapahtuu, mitä näät juuri sillä hetkellä, mitä tunnet, mitä kuulet jne jne. Suosittelen lukemaan esimerkiksi Nellin tarinoita ajatuksella, niin saat vähän osviittaa siitä mitä tarkoitan.

Ja semmoinen pieni asiavirhe myös löytyi, että hevoset tosiaan ulkoilevat _tarhoissa_, eivätkä pihatossa. Periaatteessa ei mikään iso virhe, mutta tarha ja pihatto ovat kuitenkin kaksi eri asiaa.

Harjoittelu tekee mestarin!

- Riina

Nimi: Nelli

31.01.2018 06:19
4 hoitomerkintä - Nelli & Ranu

En voinut peitellä hymyäni, kun venytin askeliani aina vain pidemmiksi päästäkseni nopeammin tallille. En vieläkään ollut unohtanut sitä ihanaa eilisiltaa, jolloin olimme Ranun kanssa tanssineet kentällä, kuin yhdeksi olennoksi muovautuneena. Ranu ymmärsi minua niin hyvin, ja minäkin toivoin ymmärtäväni sitä. Tänään Ranulla oli kuitenkin vapaapäivä, jossei Riinan mainitsemaa juoksutusta laskettu, joten olin päättänyt puhdistaa Ranun varusteet. Aina kaikki ei saisi olla pelkkää hupia! Karsinankin voisi puhdistaa, jollei Saara olisi sitä jo ehtinyt tehdä.

Ennen siivousurakkaa oli kuitenkin aika käydä katsomassa Ranua ja antaa sille ehkä vähän kotoa pihistämääni porkkanaa, kun eilinen oli mennyt niin hyvin, ja olihan se nyt muutenkin kunnon herkkuvuoren arvoinen, kultaakin kalliimpi kauraturpa. Yhdelläkin hevosvoimalla pääsi vaikka minne! Sinänsä oli harmi, että hevoskärryt olivat vaihtuneet autoihin, saastuttihan se luontoa ja oli muutenkin melko kalliimpaa, tai sitten minulla ei vain ollut mitään käsitystä hevosista tai autoilusta. En kuitenkaan jäänyt pohtimaan asiaa sen enempää, vaan kipitin viimeiset askeleet Ranun ja Maken tarhalle.

"No hei nallekarhu", lässytin Ranulle, joka hirnui innoissaan aidalle ravatessaan. Siis hirnui. Minulle!
"Äää, sä olet niin söpö ja ihana", jatkoin lepertelyäni. Kai hoitaja sai tykätä hoitohevosestaan - tai siis rakastaa sitä? Makekin köpötteli aidalle tarkastamaan tilanteen ja se huomasikin heti porkkanat takataskuissani. Kunnon ahmatti!
"Äppäp, et sä kaikkea kuule saa, poni", kielsin, mutten todellakaan tiukalla äänensävyllä. Puolitin porkkanan hetken vääntämisen jälkeen ja tarjosin pienemmäksi jääneen palasen Makelle, joka mussutti sen tyytyväisenä ja olisi heti halunnut lisää syötävää.
"Sä saat tän isomman puolen", selitin Ranulle hiljaisella äänellä ja annoin ruunan poimia palasen kämmeneltäni pehmeillä huulillaan, jotka kutittivat ihoani hassun tuntuisesti.
"Joo, olet söpö", myötäilin, kun Ranu kallisti päätään lisäherkkujen toivossa, "mutta enempää ei nyt tipu. Riina sano että sun pitäis vähän laihtua, ahmatti!"

Ranu ja pikkuinen Make jäivät tarhaan tonkimaan heinänrippeitä lumen alta, kun itse kipitin talliin. Törmäsin heti ovella Emmaan, joka oli selvästi menossa hakemaan Makea, olihan hänellä riimunnaru kädessään. Shettiksellä taidettiinkin pitää aina riimua päässä, ehkä se oli jonkin sortin kahlekuningas.
"Moikka! Siellä ne seistä törröttää", virnistin tallikaverilleni.
"Kuten aina", Emma irvisti takaisin, "tiiätkö, tänne tuli eilen ihan supersöpö semmonen pintotamma!"
"Vaaau, vähänkö siistiä", intoilin, joku yksäri oli ilmeisesti kyseessä, "Riina sano, että tänään tulee toinen, semmonen andaluusitamma!" Vaihdoimme Emman kanssa vielä innokkaita katseita, ennen kuin tiemme erkanivat.

Kävin aluksi kurkistamassa Ranun karsinaan tallin perällä. Pahus, se oli juuri siivotun näköinen, ei yhtäkään lantakasaa missään! Muistin kuitenkin Riinan maininneen, että ruokakupinkin sai puhdistaa, ja se todella oli likainen! Hyhhyh, sen parissa saisi varmasti ajan hyvin kulumaan. Mitenkään mahdottomalta tehtävä ei kuitenkaan vaikuttanut, sillä muistin siskoni kertoneen, että kerran hän oli löytänyt jonkun ponin ruokakupista matoja! Ihan omituista hommaa. Seuraavaksi suunnistinkin tallihuoneeseen etsimään jonkinmoisia siivousvälineitä.

Löydettyäni juuriharjan ja muita pesutarvikkeita, kävin irrottamassa muovisen ruokakupin karsinan kaltereista ja aloin hinkkaamaan kuppia aluksi juoksevan veden alla, sitten ilman. Lähinnä sieltä löytyi kuivunutta kauramössöä ja tietysti kuolaa, kun kuppia oli nälkäkuoleman partaalla kaluttu hulluna ja hirnuttu kauhistuneena kamalaa kohtaloa. Hymyillen vaivuin ajatuksiini ja jäin ihan vahingossa hinkkaamaan yhtä kohtaa niin hanakasti, että muovi oli kulua puhki! Okei, ei nyt ehkä ihan, mutta ainakin se oli todella lähellä.

Pestyäni kupin oikein kiiltäväksi, vein sen takaisin paikalleen iloisena siitä, että Ranu saisi palata ulkoa siistiin, lämpimään ja puhtaaseen karsinaan, juuri täyttämäni heinäverkon äärelle. Ehkä sitten huomenna vaikka pääsisin karsinoita puhdistamaan, vaikken tajunnutkaan, mikä intohimo minulla oli kaikista likaisimpiin ja ärsyttävimpiinkin tallihommiin. Ehkä aloittelijan into? Ken tietää. Ihailtuani tarpeeksi Ranun karsinaa, suuntasin takaisin satulahuoneelle varusteidenpuhdistusoperaatiota varten. Päätin aloittaa helpoimmasta, joten nappasin koukusta Ranun mustat aachensuitset.

Löysin tiskipöydältä satulasaippuaa ja sienen, mutta päätin ensin vielä huolella pestä kuolaimet lämpimällä vedellä ja hinkata kaikki pienetkin pinttymäliat pois. En hirveän hyvin onnistunut siitä, sillä joihinkin kohtiin jäi vielä kovettunutta pintalikaa, mutta päätin, että tuo sai kelvata. Ei kaikessa voinut olla täydellinen. Olin oppinut hauskan kikan suitsien perusteelliseen pesuun - kirjoitin paperilapulle kaikkien soljenreikien paikat, ennen kuin purin suitset osiin. Kyllähän sieltä väleistä löytyi pölyä ja jotakin rasvaista töhryä, jotka kuitenkin sai helposti pyyhittyä kostealla sienellä pois.

Ristitin suitset uudelleen ja ripustin ne samaiseen koukkuun, kuin mistä olin ne ottanutkin, ainut ero oli, että nyt kaikki nahkaosat kiilsivät puhtauttaan. En halunnut vielä siirtyä satulaan, olihan se aika iso työsarka, joten päätin välissä käväistä pesuboksilla pesemässä Ranun kuraiset suojat. Loskakeleiltä ilmeisesti jääneet, vaikka nyt lumessa eivät suojat likaantuneetkaan. Hiukan huuhtelin suojia ja bootseja juoksevan veden alla, jonka jälkeen ripustin ne kuivumaan. Pintelit kieritin auki ja nypin heinänkorret irti, kunnes rullasin kääröt taas kiinni. Tallissa puuhastelu oli melkeinpä yhtä kivaa, kuin itse hevosten hoitaminen!

Satulaa pyyhin vain pintapuolisesti, irrottamatta jalustimia tai muutakaan. Istuinosaan varoin koskemasta, ettei Riina - tai minä - seuraavalla ratsastuskerralla luiskahtaisi liukkauden takia päistikkaa maahan. Se olisi hieman noloa, varsinkin jos olisin itse aiheuttanut oman putoamiseni. Viheltelin päähäni putkahtaneita lastenlauluja puhdistuksen lomassa, jonka jälkeen vielä kokosin satulan satulahuovan ja ihanan pörröisen lampaankarvaromaanin päälle. Nostin satulan takaisin paikalleen, jonka jälkeen olis vielä aika käydä moikkaamassa Ranua uudemman kerran, ennen kuin lähtisin takaisin kotiin päin.

Vastaus:

Ihailtavaa aktiivisuutta, ei voi muuta sanoa!

Edelleen ylistän sun tarinankerronta taitoja, oli taas ihan huippu vaikkakaan tarinassa ei edes varsinaisesti "tapahtunut" mitään.  Tarkoitan siis että sait paljon irti pelkästä varusteiden putsauksesta yms. Ja se on hyvä asia! Ja ei huolta, etköhän säkin vielä pääsee kakkaa lapioimaan! ;D Viikonloppusin on aamupäivisin yleensä aika hyvät saumat päästä ihan tosissaan hommiin jos allekirjoittanut ja serkkurakas on ollut esimerkiksi jossain juhlimassa. ;D

Innolla odottelen taas seuraavaa tarinaa.

- Riina

Nimi: Iitu

30.01.2018 07:43
Tervetuloa tallille!
28.1.2018
1HM
F: Nelli ja Emma

Traileri ajoi pihaan. Keetan traileri. Ihanan Pinton, jonka oli saanut vuosi sitten, silloin kun äiti ilmoitti muutosta. Oli haikeaa erota ystävistä, sekä parhaasta kaveristani Mariasta. Onneksi minä sain pitää edes Keetan. Keeta oli kaikista ihanin hevonen mitä maan päällä oli, muut olivat minulle 1,5 tai 2. Äiti oli myös muistaakseni käskenyt tutustumaan muihin, ja sanonut että kyllä minä jonkun muun parhaaksi ystäväkseni löytäisin. Silloin olin vain huutanut äidilleni ja mennyt ovet paukkuen huoneeseeni.

Trailerin takaosa tömähti maahan ja samalla pölläytti lunta ilmaan. Oli heleä pakkassää, kun trailerista ulos asteli kaunis Pintotamma, Keeta.
"Hei Keeta, tää on nyt sun uus koti" tervehdin tammaa ja nappasin tamman narun käsiini isältä. Tallin omistaja, Riina, oli vastaan ottamassa minua ja Keetaa, mutta nyt hän pölötti isän kanssa. Pian kuitenkin isä lähti ja minä jäin Keetan sekä Riinan kanssa katselemaan, kun auto kaahasi pois.
"No niin. Nyt voisitte tulla mukaani. Esittelen sinulle, Iitu, tallin ja Keeta pääsee karsinaansa" Riina sanoi ja lähti viemään meitä talliin. Talli oli mielestäni siisti ja hyvin hoidettu. Karsinatkin olivat siistejä ja purut sopivat varmasti Keetalle, vaikka se ei kummemmin tallissa viihtynytkään. Mielummin tamma laukkailisi vehreillä niityillä niin kauan kuin sielu sietää.
"Ja tässä on Keetan karsina" Riina sanoi ja avasi yhden tyhjistä karsinoista.
"Katos Keeta, tänne sä muutat. Tällä on kavereita ja mukava talli" sanoin taluttaen tamman karsinaan.
"Haluutko tutustuu talliin jonkun opastuksella heti ku oot purkanu Keetalta kuljetusvarusteet?" Riina kysyi ja nyökkäsin.
"Okei. Ota Nelli vaikka oppaaks" tallin omistajatar sanoi ja viittäsi toista tytöistä, jotka juttelivat nojaten kahteen karsinanoveen.
"Nelli! Toimit oppaana Iitulle! Ja joo Emma kyl säkin voit auttaa!" Riina huusi tytöille ja tytöt nyökkäsivät. Sitten nainen lähti ja minä aloin purkamaan Keetalta liiloja kuljetussuojia pois.

"Okei. Ja tässä on Kahvihuone/ Satulahuone!" Nelli sanoi ja avasi oven kahvi- tai satulahuoneseen.
"Ompas siisti! Voisin heti hakee tänne Keetan kamat! Voitteko auttaa?" Kysyin katsellen tyttöjä vuorotellen. He katsahtivat toisiinsa ja nyökkäsivät virnistäen.
"Voidaan me autta!" Emma sanoi ja lähdin viemään kaksikon Keetan karsinan luokse. Keeta hörähti meille ystävällisesti ja tuli oven luo. Se potkaisi varovasti ovea, ikään kuin sanoakseen "Päästä minut jo tarhaan!".
"Heh! Keeta kuule, tottule ensin talliin, sitten pääset tarhaan juoksemaan" sanoin ja raaputin tamman silkkistä turpaa.
"Tuntuu, kuin ymmärtäisit sitä" Nelli sanoi kummastuneena.
"Nii! Ihan kuin teil olis joku "side"!" Emma huudahti perään.
"No vähän niin ku. Mut en mä ymmärrä Keetaa, mä vaan koitan ymmärtää mitä se "sanoo" mulle. Kaikki uudet, jotka tutustuu muhun sanoo noin" naurahdin ja nappasin Keetan mustan satulan, liilan satulahuovan sekä mustat suitset käsivarsilleni. Nelli otti fleeceloimen ja ulkoloimen ja Emma harjapakin ja toppaloimen. Lähdimme viemään niitä satulahuoneeseen, Keetalle varatulle paikalle.

Kun olimme saaneet raahattua kaikki loputkin tavarat satulahuoneeseen, lösähdimme kaikki kolme sohvalle istumaan.
"Kuinka kauan te ootte tällä hoitaneet?" Kysyin katsellen vieressäni istuvia tyttöjä.
"Mä alotin tänään!" Nelli purskahti nauramaan.
"Sama mäkin!" Emma kikatti. Minäkään en voinut pidätellä naurua, joten aloin minäkin sitten nauraa.

Kun vihdoinkin olimme saaneet tikahdutettua naurumme, pystyimme puhumaan muista asioista.
"Miten teillä on mennyt tää aamupäivä hoitsujenne kanssa?" Kysyin ja katselin tyttöjä orvokinsinisillä silmilläni.
"Ihan hyvin, Make vaan tallas mun varpaille vahingossa" Emma virnisti.
"Mulla meni super hyvin! Ranu on niin kiltti ja ihana!" Nelli hihkui hymy suullaan.
"Kiva. Mä sain Keetan viime vuonna, joten se luottaa jo muhun. Te voisitte joskus testata Keetaa!" Keksin.
"Joo! Se olis ihan mahtavaa!" Emma hihkaisi
"Ja sä voisit kokeilla Ranuu ja Makee!" Nelli keksi.
"Joo!" Innostuin.
"Voidaan jäädä joskus yöksikin tänne!" Jatkoin innostuneena ja hymy loistaen kasvoillani.
"Joo! Sit ku ollaan oltu tääl jo jonkin aikaa" Emma vahvisti.
"Mulle käy!" Nelli virnisti.
"Mut sit pitää taivutella Riinallekkin käymään se" hän jatkoi mietteliäästi.
"Niin" Emma sanoi.
"Jep" tuhahdin. Jatkoimme mietteliäinä Riinan taivuttelu keinojen keksimistä, jotkut niistä olivat huonoja, ja jotkut taas hyviä.

"Ai niin! Melkein unohdin, mun pitää viedä Keetalle vähän heinää! Se saa nimittäin viettää ekan yönsä tallissa" muistin yhtäkkiä ja pomppasin pystyyn.
"Me voidaan näyttää missä on heinälä, jos me ees muistetaan" Emma ryhdisäytyi ja Nelli nousi seisomaan nyökytellen. Lähdimme saman tein hakemaan Keetan heiniä, sillä se oli alkanut hirnuakkin sydäntä särkevästi.
"Tänne tänne ja tuonne" Emma mumisi ja sitten näytti kädellään jotakin.
"Tuossa siis on heinälä" Nelli kertoi ja kävin hakemassa sieltä sylillisen heinää.
"Voitko Nelli ottaa vähän heinää vielä?" Kysyin ja tyttö nyökkäsi ja otti vähän heinää.
"Okei. Sit Keetan luo"

Tamma lakkasi hirnumasta vasta, kun heinät tuotiin silme nokan eteen.
"Ole hyvä" sanoin tammalle ja poistuin karsinasta sulkien sen oven kunnolla. Sitten katsahdin kelloon. Se oli noin puoli viisi, ja meillä olisi puoli kuudelta ruoka.
"Äh! Mun pitää mennä" puuskahdin turhautuneena ja ristin käteni puuskaan.
"Niin munkin!" Nelli ilmoitti ärtyneenä myös hänkin.
"Sama mun" Emma tuhahti.
"Käydään ilmottamassa Riinalle" keksin ja kaikki nyökkäsivät.

"Riina, me lähetään nyt!" Huikkasimme ovelta.
"Riina ei ole paikalla, mutta mä voin ilmottaa sille" naisen ääni sanoi. Astelin ovele seisomaan ja kaksikko tui perässäni.
"Uusi tyttö vai?" Nainen kysyi katsoen Nelliä ja Emmaa. He nyökkäsivät.
"Mä oon Iitu, ja omistan Pintotamman, Keetan" vastasin hymyillen. Katselin orvokinsinisillä silmilläni tiiviisti naista. Hän oli melkein saman näköinen kun Riina, mutta hänellä oli eriväriset hiukset ja silmät.
"Terve. Mä oon Saara" Saaraksi esittäytynyt nainen hymyili.
"Ja siis säkö omistat sen tamman, joka hetki sitten hirnu sydäntä särkevästi?" Saara kysyi.
"Just sen" virnistin ja kallistin päätäni hieman oikealle.
"Se on kaunis" Saara hymyili.
"Mutta nyt teidän varmaan pitääkin mennä, kello on jo vartin vaille viisi" Saara sanoi kysyvällä äänellä.
"Joo. Moikka!" Huikkasimme yhteen ääneen, mutta purskahdimmekin sen jälkeen nauruun.
"Miten me sanottiinkin se noin samaan aikaan?" Nelli kikatti.
"Niinpä!" Emma nauroi.
"Vähän outoo!"

Kävelin Vaunumäkeen johtaavaa hiekkatietä poispäin Vaunumäestä Nelli ja Emma vierelläni.
"Meillä oli hauska päivä!" Emma totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Niin oli!" Minä ja Nelli vahvistimme, tällä kertaa eri aikaan.

Vastaus:

Olipa mukava ja vuoropuhelun täyteinen ensitarina! Tykkään.

Jos jotain parannettavaa olisi keksittävä, niin pieniä kirjoitusvirheitä löytyi sieltä täältä. Ei mitään liian häiritsevää, mutta suosittelen aina oikolukemaan tarinat ennen lähettämistä, niitä on sitten meikäläisen mukavampi lukea.

Sisällöllisesti ei kuitenkaan mitään vikaa! Kiva nähdä että tuutte Nellin ja Emman kanssa hyvin juttuun jo näin lyhyen ajan jälkeen.  Haha, täytyykin mietiskellä tuota tallilla yöpymistä...  Varmaan täytyy järkkäillä teille jonkun sortin viikonloppuleiri tässä keväämmällä, josko kahvihuoneeseen sais viriteltyä muutaman patjan.

- Riina

Nimi: Nelli

30.01.2018 07:02
3 hoitomerkintä - Nelli & Ranu

Tänään oli jännittävä päivä, ei pelkästään sen osalta, että esitin englannin projektityöni koulussa, vaan myös siinä mielessä, että pääsisin tänään kipuamaan Ranun selkään! Miltäköhän tuntuisi olla niin korkealla pikkuponeihin verrattuna? Pääkin varmaan hipoisi pilviä siellä istuskellessa. Yltäisivätköhän jalkani edes antamaan pohkeita? Pieni virne kasvoillani käännyin tallitielle. Sora rahisi kumisaappaiden alla ja tuuli leikitteli hiuksillani. Tänään oli kirpeä pakkaspäivä, joten hoitaja tarvitsi toppatakin siinä missä hevonenkin. Miltäköhän Ranu näyttäisi omassa kirkkaanoranssissa tallitakissani?

Tuuli riepotti puiden oksia kentän vierellä. Kävin tarkistamassa, että pohja oli kunnossa ja valmiina ratsastukseen. Esteitä Riina ei ollut sanonut hyppäävänsä, joten puomeja en alkanut kentälle raahaamaan. Tarhoilta kuului innokkaita hirnahduksia, kun tarhakaverit telmivät keskenään. En olisi erottanut Ranua kimon "suojavärinsä" ansiosta, ellei ruunalla olisi ollut sitä tuttua toppaloimea yllään. Hymyillen astelin talliin hakemaan Ranun tummanvihreää nailonriimua ja samanväristä riimunvartta, joka oli harmikseni pikalukko pistoolimallisen sijaan - en koskaan osannut avata kyseistä lukkomallia satuttamatta sormiani.

"Moikka poju!" huudahdin Ranulle, joka ravasi tarhan portille häntä tötteröllä, innokkaasti hirnuen, "mihis sun tarhakamu on kadonnut?" Makea ei näkynyt missään, ehkä sen hoitaja oli hakenut pörröponin sisälle ja en vain ollut huomannut parivaljakkoa tallissa.
"No, säkin pääset nyt sisälle ja hommiin!" selitin Ranulle päivän ohjelmaa. Hevosille oli jotenkin rentouttavaa puhua, vaikka ne tuskin ymmärsivät, sillä hevoset eivät myöskään kertoneet salaisuuksia eteenpäin tai levittäneet juoruja. Pujahdin tarhaan ja painoin poskeni vasten Ranun lämmintä poskea. Se teki hyvää pakkasen kohmettamalle iholle. Halasin ruunaa pitkään, ihan vain siksi, että se oli niin suloinen - ja tietysti lämpenemisen kannalta kimo oli hyvä patteri.

Ranu lampsi kiltisti perässäni päätään roikottaen. Hiljalleen ruunan kokoon tottui ja kaikki ponit tuntuivat niin minimaalisen pieniltä! Ranu hörähti hiljaa astuessamme talliin, ja nurkkakarsinasta kuului iloinen vastaus - Make se varmaankin siellä hirnui. Päätin laittaa Ranun taas kiinni käytävälle, siinä jättiheppa oli helpompi hoitaa kuin ahtaassa karsinassa.
"Moikka!" huikkasin Maken karsinaan kävellessämme ohi. Shettiksen takaa kurkisti suunnilleen minun kokoiseni ja ikäiseni, hymyilevä tyttö. Tämän rusehtavat hiukset oli sidottu ponnarille niskaan ja ne olivat vähintäänkin yhtä kiharat kuin omat kutrini!
"Moi! Mä oon Emma", tyttö esittäytyi. Emma, ihan kuin rinnakkaisluokkallanikin oli joku senniminen, ehkä kyseessä olikin yksi ja sama henkilö.
"Säkös siis hoidat Makea?" virnistin ja sain vastaukseksi nyökkäyksen, "mäkin olisin alun perin halunnu hoitaa sitä, mutta sä ehit ensin!" Emma hymyili minulle iloisesti ja rapsutti hoitoponiaan.
"Hassua! Eikös toi ookin Maken tarhakamu?" tyttö kysyi. Sepä se!

"Joo, tää on Ranu, Riinan kisaheppa ja silmäterä", totesin, "laitan sen valmiiks Riinan ratsastusta varten."
"Kiva! Mä tässä vaan harjailen tätä sottapyttyä, se ei loimea tartte ni likaa löytyy vaikka muille jakaa!" Emma irvisti minulle ja haroi hiuksiaan.
"Hah, kyllä loimen allekin saa ainakin yks nimeltämainitsematon kimo ujutettua jotain likaa!" naurahdin. Ranu pärskähti vieressäni kuin vahvistaakseen faktan.
"Kunnon fakiiri ilmeisesti", Emma naurahti. Muutkin tallilaiset vaikuttivat oikein mukavilta tyypeiltä, vaikka tällä hetkellä meitä ilmeisesti olikin vain kaksi. Se ei kuitenkaan menoa eikä meininkiä tuntunut haittaavan!
"Mut joo, mä laitan tän tähän käytävälle, jos tarttet juttuseuraa ni saa huudella!"

Riisuin Ranulta loimen tuttuun tapaan ja harjasin sen huolellisesti läpi. Jouhiakin innostuin setvimään, joskin urakka ei juurikaan tuottanut tulosta, niin takkuun etenkin häntä oli ehtinyt mennä. Pitäisi ilmeisesti joskus paremmalla ajalla etsiä kaapeista selvityssuihketta ja kammata ihan tosissaan. Ranu torkkui tuttuun tapaansa takajalkaansa lepuuttaen, eikä harjapakkia palauttava Emma tai hännänalta kulkeva Makekaan häirinnyt ruunaa. Moikkasin Emmalle heipat, sillä hänen täytyi kuulemma joutua voimistelutreeneihin. Olihan se kiva, että oli muita harrastuksia, mutta minulle Ranu riitti vallan mainiosti!

Vain vaivoin sain painavan satulan kannettua Ranun luo, ponisatulat olivat aina paljon kevyempiä! Satulahuopana toimi hillityn tummanvihreä - yllätys yllätys - ruutuhuopa. Se sopi Ranun tyyliin hyvin, kuin myös alaturpikselliset suitset. Lampaankarvapehmusteesta niskassa minäkin pitäisin, jos olisin hevonen. Ennen satulan ja suitsien laittoa hain vielä jakkaran käytävälle, jonka Riina oli kiltisti satulahuoneeseen tuonut.
"Ainiin suojat!" tajusin juuri, ennen kuin olin alkamassa satulanlaittoon. Aloitin helpoimmasta, eli tavallisista jännesuojista ja kumibootseista, jotka herra sai etujalkoihinsa, mutta pintelien käärimisessä en oikein loistanut...

Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen sain kuin sainkin tummanvihreät fleecepintelit käärittyä Ranun takajalkoihin, jolloin oli vihdoin ja viimein satulan vuoro. Onneksi jakkara oli tukeva, muuten touhu olisi ollut melko vaarallista keikkuessani jakkaralla painava satula sylissäni. Ranua eivät onneksi horjuvat otteet haitanneet, vaan ruuna pysyi kiltisti paikoillaan, vaikka satula jymähtikin vauhdilla melko kapeaan selkään. Suoristin huovan ja tarkistin satulan olevan oikeassa kohdassa, jonka jälkeen saatoin laskeutua takaisin tukevalle tallikäytävälle kiristämään vyötä. Senkin ajan Ranu seistä törrötti kiltisti paikoillaan.

Lämmitin kolmipalakuolainta käsissäni ennen sen tarjoamista Ranulle - vaikka omat sormeni jäätyivätkin kalikoiksi, ei minusta ainakaan olisi ollut kiva ottaa jääkylmää metallipalaa suuhun. Ranu laski taas ymmärtäväisenä suuren päänsä alemmas, jotta sain helposti pujotettua niskahihnan ruunan korvien yli ja kiinnitettyä leukahihnan niin, että väliin mahtui nyrkki. Vahvistetun turpahihnan ja itse turvan väliin jäi kaksi sormea - alturparemmin alle neljä. Jo perushoitomerkkikurssilla oppimani asiat olivat säilyneet rutiineina aina tähän päivään saakka. Tarkistin vielä, että kaikki varusteet olivat paikoillaan ja ehjiä, vaikka pian ne pitäisi puhdistaakin.

Riina saapui ajallaan talliin niin, että ryminä kävi! Ranu tuntui kuitenkin jo tottuneen omistajansa äänekkyyteen.
"Moikka! Onpas Ranu oikein siistin näkönen!" Riina ihasteli.
"Hih, kiitti... Eihän toi nyt ollut temppu eikä mikään", vähättelin kättäni heilauttaen. Irrotimme yhdessä Ranun käytävältä ja lähdin taluttamaan kimoa satuhevostani kenttää kohti.
"Me tehään vaan joku perus treeni, niin saa mennä talliin jos tulee kylmä tai tylsää", Riina naureskeli mittaillessaan jalustimia lumisten aitojen keskellä, Vaunumäen kentällä. Hymyillen autoin Riinan selkään ja pujahdin sitten aidan ali kentän laidalle. Ranu katsoi perääni, mutta pärskähti sitten helpottuneena. En minä minnekään ollut menossa!

Seurasin mielenkiinnolla Riinan ja Ranun treeniä - tästä voisi oppiakin jotain! Alkuverkkojen jälkeen tallinomistaja, joka oli selvästi myös hyvä ratsastaja, alkoi taivuttelemaan Ranu ympyröillä ja volteilla sekä herättelemään sitä pienillä kokoamisilla ja temponlisäyksillä. Ranu suoritti tehtävät korvat hörössä ja selvällä kokemuksella. Todella tasokashan Ranu oli, yhdessä Riinan kanssa se saisi varmasti vaikka laukkapiruetit näyttämään lastenleikiltä! Ratsukko otti ravipätkiä ja hullunnäköistä lisättyä laukkaa uralla - ja Ranu tuntui nauttivan joka hetkestä parrasvaloissa, vaikkei yleisönä ollut muita hämmästyneen hoitajan lisäksi. Kunpa olisin itsekin osannut enemmän, mutta olin vain tavallinen puskaratsastaja. Tulisin varmasti oppimaan Ranulta paljon tulevaisuudessa!

"Noniin, nyt on sun vuoros!" Riina naurahti ja laskeutui alas ratsunsa selästä. Painoin tallista noutamani kypärän päähäni ja otin Ranun ohjat Riinalta. Hän punttasi minut selkään - kuinka korkealla istuinkaan! Ranun selkä oli silti maailman turvallisimman tuntuinen. Minusta kaikki oli jännittävää, vaikka tarkoitus olikin vain kiertää uraa käynnissä. Kimoherra sai viltin selkäänsä ja sitten annoin sille varovasti pohkeita. Ranu oli niin varovainen askeleissaan, se tiesi kantavansa kultaakin kalliimpaa lastia! Ne muutamat minuutit kentän nurkkalampun himmeässä valossa tummuvan taivaan alla painuivat mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Kumarruin halaamaan Ranun kaulaa - tätä oli hevosarki parhaimmillaan!

Vastaus:

Ei voi muuta sanoa kuin että olipa taas ihanan tunnelmallinen tarina <3 Naurahdin patterivertausta, mutta aika hyvä pointti! Mikäpä sen mukavampaa kuin lämmitellä heppaa vasten.

Täytyykin ottaa vinkistä vaari ja käydä lisäämässä sun kaappiin selvityssuihke.  Josko se Ranun takkutukkakin siitä sitten oikenisi.

Sun ja Ranun ensimmäinen ratsastus oli herttaista katseltavaa. <3 Ehkä ensi kerralla lähdette käyntimaastoon mun ja jonkun muun hepan seuraksi?

- Riina

Nimi: Nelli

29.01.2018 15:41
2 hoitomerkintä - Nelli & Ranu

Heti seuraavana päivänä pompin taas innoissani koulun jälkeen tallille. Tällä kertaa olin kuitenkin kipaissut kotona pukemassa tallivaatteet päälle. Miten ihanaa olikaan taas ollut kiskoa ratsastushousut jalkaan ja pukea lempi tallihupparini - perus musta nyöreillä - päälle! Pyydystin satunnaisia puiden oksilta varisevia lumihiutaleita kielelleni ja nauroin, kun sain suuhuni hiukan isomman paakun. Tälläistä elämän kuului olla, ei pelkästään koulua, kokeita ja stressiä. En malttanut odottaa näkeväni Ranun! Lumeen jäi saappaanjälkiä kävellessäni tien poikki, ja kohta niiden rinnalla olisivat suloiset kavionjäljet.

Tuntui hirmuisen oudolta, että minulla oli täysi oikeus ja lupa tulla talliin ja lampsia muina miehinä varustehuoneeseen hakemaan Ranun riimu ja -naru - toivottavasti otin ne oikeat. Full-koko kyllä näytti oikealta ja tummanvihreä väri sopi Ranulle varsin hyvin. Vihellellen saapastelin takaisin ulkoilmaan - puuterilumi ja pilvien takaa pilkistelevä aurinko suorastaan häikäisivät minut kirkkaudellaan hämärän tallin jälkeen. Siellähän Ranu laidunsikin Make-kaverinsa vierellä häntä huiskien. Olivathan ne nyt aika symppis parivaljakko.

"Ranuuu! Mä oon sun hoitaja nyt", vislasin ruunalle, jonka korvat kääntyivät saman tien höröön. Ojensin käteni kimon nuuhkittavaksi ja annoin sen puhaltaa lämmintä ilmaa sormilleni.
"Hei komistus", jatkoin lepertelyäni, mutta annoin rapsutukset myös pikkuiselle Makelle. Suloinen shetlanninponi yritti hamuta herkkuja taskuistani, mutta se sai minut vain nauramaan.
"Jösses sä olet iso", kauhistelin leikkimielisesti - olihan melkein 170 senttiä aika paljon. Silti tunsin oloni turvalliseksi Ranun vierellä, kun pujahdin tarhaan laittamaan sille riimua päähän.

"Rauhassa nyt, hölmö", naurahdin Ranulle, joka ei millään olisi maltannut pitää päätään paikallaan riimun laittamisen ajan. Nyt ainakin varmistuin, että riimu oli oikea - se istui kuin hansikas ja tummanvihreä värikin mätsäsi loimeen paremmin kuin hyvin.
"Noniin, sitten mennään", totesin ja rapsutin Ranua korvanjuuresta. Se oli niin hieno hevonen, ei ollenkaan samanlainen kuin jääräpäinen shettis, jota minun oli alun perin pitänyt hoitaa. Miten olin edes saattanut harkita Makea, vaikka se nyt olikin myös mukavan oloinen tapaus? Kyllä Ranu oli se one and only, vaikkei yhteinen matkamme ollut kestänyt edes tarhalta talliin.

Make jäi yksin tarhaan törröttämään, kun pujahdimme Ranun kanssa portista ulos. Ruuna kohotti päätään hieman tarkastellakseen pihan menoja. Kimon korvat pyörivät ympäri ämpäri ja silmänvalkuaiset vilkkuivat sen pyöritellessä silmiään. Näytin varmasti muurahaiselta jättimäisen Ranun vierellä, mutta siitä huokuva lämpö sai minut rauhalliseksi ja tuntemaan oloni turvalliseksi. En ollut vielä nähnyt ketään muuta tallilla, Saara oli varmaankin töissä ja Riina kotonaan - ainakin kauempana seisovan mökinrähjän ikkunasta paistoi valo. Vaikka asumus oli melko ränsistynyt, se näytti silti niin kodikkaalta, että olisin itsekin halunnut asua juuri sellaisessa talossa!

Tallikäytävälle päästyämme Ranu hamuili riimunnaruja koukuista niitä maistellakseen, joten välillä ei oli paikallaan, vaikken saanut ääntäni kuulostamaan hirveän tiukalta. Tallissa ei edelleenkään tuntunut olevan ketään, joten päätin kiinnittää Ranun käytävälle ketjuihin. Olihan ruuna minulle kuitenkin tuntematon, vaikka se kuulemma käyttäytyi kiltisti hoitotoimenpiteiden ajan.
"Noniin, nallekarhu, mä haen sun harjat tuolta satulahuoneesta, niin ootappa kiltisti tässä", puhelin Ranulle, joka pärisytteli sieraimiaan tyytyväisenä. Satulahuoneesta löytyikin heti Ranu-nimellä varustettu ämpäri, joka oli pullollaan erinäköisiä ja -kokoisia harjoja - olihan se kuitenkin Riinan silmäterä.

Kipitin takaisin Ranun karsinalle ämpäri kädessäni heiluen ja laskin sen tallikäytävän reunalle. Ruuna heilutteli päätään niin, että toppaloimi oikein kahisi! Kävin irrottamassa loimen remmit aloittaen jalkalenkeistä. Sitten olivat vuorossa mahavyöt ja lopuksi etusoljet, kaulakappaleen solkia tietysti unohtamatta. Huomasinkin Ranun karsinan heti vieressä, joten ripustin massiivisen loimen ruunan omalle loimitangolle kuivumaan. Loimen alta paljastui siististi klipattu, silkinsieleä karvapeite, mutta jotenkin Ranu oli onnistunut loimesta huolimatta sotkemaan kauniin kimon karvapeitteensä likaisenkellertäviin pissaläikkiin. Huokaus, tällaista oli olla kimon hevosen hoitaja.

Kaivoin harjaämpärin pohjalta Magic Brushin - olin kuullut niistä paljon hyvää, mutten ollut koskaan päässyt niitä testaamaan. Nyt olikin siis hyvä hetki kokeilla, miltä taikaharja tuntui. Ranu ummisti heti suuret silmänsä nautinnosta ja antoi alahuulensa lerppua, kun pyörittelin sukaa pitkin sen ohutta karvapeitettä. Välillä nojauduin vasten nelijalkaisen ystäväni lämmintä kylkeä ja kuuntelin sen mahan lorinaa.
"Voi sua pientä nallekarhua", supsuttelin sen korvaan rapsutellessani hurmuria harjamarrosta. Käytyäni koko hevosen läpi, vaihdoin Magic Brushin tavalliseen pölyharjaan, jossa oli joustavasta materiaalista tehty kahva.

Ranua ei tuntunut haittaavan se, etten oikein yltänyt harjaamaan sitä selästä, eikä se yhtään potkinut edes mahan alta harjatessa. Jokaisen hoitajatytön unelmapolle, vaikka se nyt kimo olikin.
"En mä ois yhtä onnellinen Maken hoitajana, kun sun", lepertelin puoliveriselle, joka pärski innoissaan ja huiski takkuisella hännällään saaden aikaan hauskan, viuhtovan äänen. Harjasin varovasti Ranun pään pienellä pääharjalla, josta se tuntui pitävän erityisen paljon. Ruuna oli vieläpä niin huomaavainen ja ymmärtäväinen, että se laski päätään alemmas yltääkseni paremmin harjaamaan kaikki mahdolliset liat pois.

Vaikka Ranun kaviot olivatkin painavat, se kannatteli niitä kiltisti ylhäällä puhdistuksen ajan. Ruuna ei korvaansakaan lotkauttanut edes sille, että ovelta kuului räminää ja kolinaa. Riina se sieltä varmaan saapui, ainakin meno kuulosti tallinomistajalle tyypilliseltä.
"Moikka, mites sujuu?" vaaleaverikkö kysäisi nyppien samalla heinänkorsia vallattomista hiuksistaan.
"Mitäs tässä, Ranu on ihan super ihana!" hymyilin laskien samalla viimeisen kavion alas ja heittäen kaviokoukun harjaämpäriin.
"Eikös olekin", Riina virnisti, "miltäs kuulostais, jos ens kerralla varustaisit sen mulle ja pääsit katteleen meidän ratsastusta? Ja jos haluut, niin voit jäähdyttää sen selästä käsinkin sitten lopussa." Ilo kupli rinnassani - se olisi mahtavaa! Täydellistä.
"Sopii hyvin, mutta sit saat ettiä mulle jakkaran", heitin. Purskahdimme molemmat nauruun!

Vastaus:

Voi hellanlettas, en mä tiedä mistä mä taas aloittaisin...

Rakastan sun kirjotustyyliä yli kaiken, se saa mut eläytymään, se saa mut nauramaan ja se saa mut hymyilemään! Varsinkin toi muurahaisvertaus sai mut melkeen putoomaan tuolilta. XD

Aluksi meinasin että kuvailet ehkä vähän turhankin yksityiskohtaisesti jotain juttuja (esim. loimen avaaminen) ja ajattelin että se voisi tuntua vähän pitkästyttävältä. Mutta ei - päinvastoin, tarinaan pystyy eläytymään melkein kuin oisin kärpäsenä katossa, huippua! <3

Ja sellaisina päivinä kun meitsi ei kerkiä muilta kiireiltä Ranua ratsastamaan, saat ehdottomasti sen liikuttaa! Ekan kerran vaikka sillai että mä vähän vilkuilen kentän laidalta ja jos maastoon haluttaa ni onhan tossa noita heppoja, voin lähteä vaikka Rullan kanssa kaveriksi!

- Riina

Nimi: Emma

28.01.2018 18:30
Emma & Make #1 maanantai 29.1.2018

Kiitin linja-auton kuskia ystävällisesti ja astuin ulos lumiseen säähän, vetäen kaulahuivin paremmin kasvojeni suojaksi. Olin pian ollut kuukauden verran Suomessa, mutten siltikään ollut täysin sopeutunut tähän kylmyyteen. Miten kahdessa vuodessa pystyikin tottumaan niin hyvin lähes täydelliseen lumettomuuteen? Vaikka Kanadassa olinkin kaivannut tiettyjä asioita Suomesta, ei niihin lukeutunut lumi ja kylmyys.
Bussin jatkettua matkaansa mä lähdin kävelemään tien vierustaa eteenpäin. Jos olin oikein osannut katsoa, ei tästä pysäkiltä olisi kovinkaan pitkä matka Vaunumäen ponitallille. Tallille, missä mun uusi tuleva hoitoponini oli. Ainakin jos kaikki menisi kuten olin suunnitellut. Pelkkä ajatus sai hymyn hiipimään kasvoilleni - noin kuukauden tauko hevosista oli ollut jo ihan liikaa. En voinut edes käsittää, miten kahden vuoden aikana jokin asia oli voinut muodostua niin suureksi osaksi elämääni.

Hyvin nopeasti katseeni osui punaiseen navettaan, sekä sitä ympäröiviin tarhoihin. Nähdessäni hyvin erilaisia nelijalkaisia aitauksissa olin täysin vakuuttunut, että olin saapunut päämäärääni: Vaunumäkeen.
Kävelin viimeiset metrit kiinni ja otin suunnakseni kodikkaan näköisen navetan, josta toivoin löytäväni Riinan, jolle olin muutama päivä sitten viestiä lähettänyt. Reippaasti avasin rakennuksen oven, mutta en kerennyt edes sulkea ovea perässäni, kun ruskahiuksisen naisen hymyilevät kasvot ilmestyivät esiin yhdestä karsinasta.
"Moi! Ketä etsit?"
"Moi, ootko sä Riina?" kysyin seuraten, kuinka nainen jätti talikon nojaamaan seinää vasten ja tuli itse käytävän puolelle.
"Melkein. Saara, Riinan serkku. Vissiin etsit Riinaa?" nainen hymyili tavalla, joka tuntui heti toivottavan mut tervetulleeksi.
"Jep."
"Riina on talollaan, mut jos ootat tässä niin voin käydä hakemassa sen!" Saara ilmoitti ja lähti reippain askelin tallista ulos.
Jäätyäni yksin talliin annoin katseeni kiertää rakennuksen sisällä. Ei erityisen iso paikka, mutta se toi tavallaan kodikkuutta. Navetan perällä oli avoinna oleva ovi, joka näytti pitävän sisällään varustehuonetta. Toisella laidalla huonetta oli myös sohva ja jääkaappi, eli veikkasin tilan olevan jonkinnäköinen taukotilakin. Vaikutti lupaavalta, sopivan rennolta.

Pian tallin ovi aukesi ja sisään asteli Saaran perässä nainen, jossa oli selkeästi samaa näköä. Tervehdimme lyhyesti, jonka jälkeen Riinaksi esittäytynyt nainen totesi pirteästi:
"Sä taisit mulle pari päivää sitten laittaa sähköpostia. Emma, oliko se?"
"Joo, Emma Huttunen. Olisin siis kiinnostunut Maken hoitamisesta."
"Eiköhän se onnistu, ainakin oot ihan sopivan kokonen. Käydäänkö jotain perusjuttuja läpi varustehuoneessa, ja sitten voitkin mennä moikkaamaan Makea?" Riina ehdotti johdattaen mut huoneeseen, jonne äsken vilkuilinkin.
Seuraavan viiden minuutin aikana Riina selitti joitain peruskäytäntöjä ja sääntöjä Vaunumäessä. Lisäksi nainen kyseli mun hevostaustoja, jonka jälkeen päästiin siihen kiinnostavimpaan aiheeseen: Makeen.
"Make on siis tosiaan semmonen melko perinteinen shetlanninponi, että luonnetta löytyy, etenkin selästäkäsin. Hoidettaessa se on kyllä kiva. Sille ei tosiaan henkilökunnan puolesta sopivia ratsastajia löydy, eli sitä saat liikuttaa omien aikataulujesi mukaan 1-6 kertaa viikossa. Ja joo, kysyä saa toki aina jos kysyttävää on. Mutta jos ei nyt oo mitään, niin voitas mennä kattomaan sitä ite otusta", Riina hymähti nousten sohvalta, ja mä seurasin esimerkkiä.

Lähdimme kävelemään tarhoja kohti, jolloin mun silmiini osui samantien pyöreähkö, paksukarvainen shetlanninponi - jos sitä ei olisi huomannut, olisi varmaan ollut sokea. Siellä se etsi maasta heinänkorsia, vierellään suurehko kimo puoliverinen.
"Make tarhaa Ranun kanssa, se on kans ihan kiltti", Riina selitti ojentaen riimunarun mua kohti, "sä voit käydä hakemassa Maken ja puuhailla sen kanssa jotain, jos tahdot."
"Mulla on voimisteluharjoitukset ihan muutaman tunnin päästä niin en kerkee tänään jäämään. Mut tuun varmasti joku toinen päivä!"
"Selvä, eipä se mitään. Mut te varmaan pärjäätte, jos mä jo meen?" Riina hymyili ja mä nyökkäsin vastaukseksi.

Kanadassa ollessani mä ratsastin aina poneilla, ja monenlaisia kaviokkaita kerkesinkin kokea. Mutta toi heinämahainen shettis Vaunumäen tarhan perällä vaikutti jollain tapaa kaikkia niitä kanadalaisia versioita paremmalta. Ja sataprosenttisesti söpömmältä. Sydän ilosta tykyttäen pujahdin tarhan sisäpuolelle ja lähdin kävelemään kaksikkoa kohti.
"Hei Make", henkäisin hiljaa ojentaen käteni tutkittavaksi. Shetlanninponi puhalti lämmintä ilmaa kämmenelleni, jonka jälkeen jäi seisoskelemaan rauhallisesti paikoilleen Ranu vierellä.
"Meistä tulee vielä hyvät kaverit, vai mitä?" juttelin rapsuttaen karvaista otusta harjan juuresta. Ruuna venytti tyytyväisenä kaulaansa pidemmälle ja taisi itsekin tietää, kuinka oli jo onnistunut hurmaamaan mut täysin.

Vastaus:

Oon tämän tarinan myötä vielä vakuuttuneempi siitä että sinä ja Make sovitte oikein hyvin yhteen! Kirjoitusasussa ei mitään moitittavaa ja tarinassa oli mukava tunnelma kokoajan. Hienoa! Innolla odotan seuraavaa tarinaa

- Riina

ps. Make soveltuu myös kärryjen eteen, se voi olla välillä mukavaa vaihtelua ratsastukselle! Vinkkinä vain

Nimi: Nelli

28.01.2018 18:06
1 hoitomerkintä - Nelli & Ranu

Lumihiutaleet putoilivat takkini hihoille laahustaessani pitkin niin ikään lumista, loputtoman tuntuista asfalttitietä. Miksei koulussa koskaan voinut mennä hyvin, vaan minulla oli aina paha mieli palatessani kotiin? Risteykseen saavuttuani muistin kuitenkin, miksi olin selvinnyt koko päivästä - nyt oli aika mennä tallille! En siis kääntynytkään oikealle, kuten kotiin mentäessä, vaan valitsin vasemmanpuoleisen tien. Hetken päästä tie muuttui hiljalleen hiekkapohjaiseksi ja tienpientareella seisoi suloinen puukyltti, johon oli kaiverettu "Vaunumäki". Miksen heti muuton jälkeen ollut hoksannut, että Hangossakin saattoi olla talleja - ja olikin!

En voinut pidätellä riemunkiljahduksia nähdessäni tallin mustan peltikaton horisontissa, mutta jysähdin sitten kertaheitolla takaisin maantasalle. Mitä jos siellä olisikin vain jättimäisiä, kiiltäväksi puunattuja huippukilpureita, joita nirppanokkaiset hoitajatytöt vaalisivat turhankin tarkasti? Sitten varmaankin vajoaisin maan alle ja unohtaisin koko hevosharrastukseni ikuisiksi ajoiksi.

Avatessani kotoisasti narahtavan oven kaikki pahat ajatukset kuitenkin kaikkosivat tuulen mukana ja sulkeutuivat oven ulkopuolelle. Vedin keuhkoni täyteen heinän- ja lannantuoksuista talli-ilmaa ja annoin hymyn levitä kasvoilleni.
"Moi! Etsitkö sä jotain?" kuulin yhtäkkiä pirteän äänen takaatani. Käännähdin ympäri ja huomasin edessäni tummahiuksisen, vihreäsilmäisen naisen. Hänellä oli kädessään talikko ja yllään kulahtanut ratsastustakki. Tunsin itseni ruusuksi rikkaruohojen keskellä siisteissä kouluvaatteissani.
"Ömm... En - tai siis joo, oisko täällä hoitohevosia vapaana?" takeltelin hiukan ymmälläni, hiussuortuvaa sormeni ympäri pyöritellen. Huh, nainen ei ainakaan ensinäkemältä vaikuttanut kovin tiukkapipoiselta tyypiltä.
"Itse asiassa nää kaikki taitaa olla vielä vapaana", nainen hymyili, "mä oon vaan töissä täällä, mutta voin viedä sut Riinan luo, ei mulla mikään kiire ole."

Lähdin seuraamaan naista syvemmälle tallin uumeniin - toivottavasti tallin omistaja, joka oli siis ilmeisesti nimeltään Riina, olisi vähintäänkin yhtä mukava kuin tämä tallityöntekijä. Yritin kurkkia ohimennen karsinoihin, mutta koko talli vaikutti autiolta. Hevoset olivat siis oletettavasti tarhoissa nauttimassa pakkassäästä ja puuterilumesta.
"Riina, täällä ois yks innokas hoitajaehdokas", brunette naurahti avatessaan oven, jossa luki suurin tikkukirjaimin "satulahuone".
"Sisään vaan!" kuului yhtä lailla iloinen ääni pöydän äärestä. Huumaava nahan ja satulasaippuan tuoksu pölähti kasvojani vasten. Kurkistin varovasti peremmälle.

Minua ystävällisesti auttanut, Saaraksi esitelty nainen jätti meidät kahden satulahuoneeseen palatessaan hommiin.
"Mun nimi on siis Riina, kuten Saara tais kertoa", hymyilevä tallinomistaja esittäytyi, "eiköhän mennä suoraan vaan kattomaan niitä heppoja!"
"Mä oon Nelli", puuskahdin ja lähdin seuraamaan Riinaa ulos satulahuoneesta, tarhoille päin. Sormiani syyhytti jännityksestä - eihän minulla koskaan ennen ollut ollut hoitohevosta, vaikka siskon ponin kanssa oli tullut vuosikaudet puuhailtua ja ratsasteltua. Lumisade tuntui vain saenneen sisällä ollessani, mutta erotin silti selvästi hevoset hiekkapohjaisissa tarhoissa. Suurin osa oli loimitettu melko hillityn värisillä loimilla, mutta pistipä silmääni yksi pinkkikkin toppis!

Hevosia oli sekalainen sakki - pörröinen vuonohevonen, siro, isokokoinen poni ja ruunikko puoliverisen näköinen - eivätkä siinä suinkaan olleet kaikki. Sydämeni tuntui kuitenkin tekevän ylimääräisen lyönnin nähdessäni ihanan pyöreän ja pörröisen shetlanninponin mutustavan heinäkasaa suuren kimon ruunan vierellä.
"Oi, kukas tämä söpöläinen on?" kysyin Riinalta, jonka kasvoille levisi viekkaan oloinen virne.
"Se on meidän Make, oikea sydäntensulattaja", Riina hymähti. "Se ois sulle kyllä varmasti tosi kiva hoitsu!" Mustavalkoinen pörröturpa käyskenteli lähemmäs ja ojensin sille käteni nuuhkittavaksi. Miten ihanan pehmeä se saattoikaan olla!

"Mä käyn koneella vielä merkkaamassa sut Maken hoitajaksi, sä voit varmaan odottaa täällä?" Riina virnisti, johon vastasin nyökkäyksellä. Miten olinkaan saattanut ajatella mitään pahaa Vaunumäestä, täällä kaikki oli täydellistä! Suloiset ponit, huumorintajuinen omistaja ja maalaishenkinen, mutta siisti talli. Make pärski tyytyväisenä niin, että räkä roiskui sormilleni. Se sai minut nauramaan iloisena - tätä olin kaivannut! Maken yli puoli metriä korkeampi tarhakaveri ravasi innoissaan aidalle rapsutuksia kerjäämään. Sekin vaikutti varsin hellyyttävältä tapaukselta, joten vihreäruudullisella loimella suojattu puokki sai myös taputuksia osakseen.

Pian Riina jo palasikin tarhoille johdpurit jaloissaan lonksuen. Hänen ilmeensä ei kuitenkaan ollut enää niin iloinen kuin äsken, pikemminkin alakuloinen ja pahoitteleva.
"Valitettavasti Makelle löytykin jo aiemmin tänään hoitaja", Riina pahoitteli myötätuntoisesti, "oisko ketään muuta, jota sä haluaisit hoitaa?" Ei, ei, ei! Eikö minun olisi pitänyt tajuta, että kaikki oli liian hyvää ollakseen totta? Unelmieni poni oli jo jonkun toisen nimikkohevonen, mutta miksei hän ollut valinnut ketä tahansa muuta hevoskatraasta? Annoin katseeni kiertää halki tarhojen. Joku hoitsu nyt kuitenkin oli pakko saada, näin ihana tallilta.

"...no, mites tämä Maken tarhakamu?" epäröin. Se katseli minua suklaasilmillään kuin sanoen "ei hätää, minä olen yhtä ihana hoitohevonen kuin Make". Sen katse sai minut taas hymyilemään.
"Se on Ranu, mun kisaheppa", Riina hymyili, "se on ihan super kiltti hoitaa, vaikka ruutiakin toki löytyy!" Sivelin Ranun turpaa, josta se näytti pitävän, sen huomasi lerppuvasta alahuulesta.
"Mä otan sitten sen", sanoin päättäväisesti. Olin jo syvällä sisimmässäni ehtinyt vaarallisen paljon kiintyä Ranuun, joten olin varma, että yhteinen taipaleemme tulisi olemaan varsin tapahtumarikas ja rakkaudentäyteinen!

Vastaus:

Aivan ihana tarina! <3 Eipä tästä oikeastaan ole muuta sanottavaa.  Sopivasti kuvailua, vuoropuhelua jne. Oli myös hienoa että olit selvästikkin lukenut tallin henkilökunnasta ja Saarakin pääsi heti tarinaan.  Jatka samaan malliin, en malta odottaa miten sun ja Ranun yhteistyö lähtee käyntiin!

- Riina

TÄMÄ ON VIRTUAALITALLI // Kuvat (c) Vapaasti by AK // Varusteet (c) Equestrian PRO

©2018 Vaunumäen Ponitalli - suntuubi.com